Usko

Kun ihminen pettää toisen, on siitä aiheutuvat haavat vaikeita asioita korjata.
Jäljet ja muistot siitä kantaa pitkälle tulevaisuuteen ja sen seurauksena moni asia rikkoutuu.

Mua on petetty. Ja mut on petetty.
Pettäminen aiheutti sydämeen ison aukon.
Pettämisen myötä valui roskiin vaivalla kasassa pidetty avioliitto, luottamus ja usko.

Koska olen kerennyt toki ennen S ja M seurustelemaan, on sielläkin löytynyt suhteita, joissa on petetty. Molemmin puolin.
Mutta ne eivät ole jättäneet jälkeensä suurtakaan tuhoa.
Ne ihmissuhteet ovat olleet mun elämässäni vain lyhyitä ajanjaksoja, jotka eivät ole niinkään vaikuttaneet mun kasvamiseen, eikä elämään.
Ne ovat olleet. Ja ne ovat menneet.

S:n kanssa meidän parisuhde ja avioliitto oli todella kivinen.
Siinä koeteltiin molempia ja vaikka S nouseekin kirjoituksissani paljon esille negatiivisessa mielessä, en minä itsekkään helppo missään nimessä ole ollut.

Kun me päädyimme S:n kanssa yksiin, olimme molemmat kohtuullisen nuoria vielä. Minä tuolloin siis 19vuotias ja S 21vuotias.
Hyvin pian seurustelun alettua tulin raskaaksi ja meillä alkoi perhe-elämä.
Me olimme teini-ikäisenäkin kertaalleen seurustelleet, joten uusi tuttavuus ei ollut siis kyseessä.
Tällä hetkellä olemme S:n kanssa tunteneet toisemme kohta jo 16vuotta.
Mutta vaikka olimme teini-ikäisenä seurustelleetkin, niin me emme kerenneet lainkaan elää parisuhdetta, koska tulin tosiaan melkein samantien raskaaksi kun päädyimme uudestaan yhteen.

Noin vuoden seurustelun jälkeen syntyi ensimmäinen lapsi, menimme naimisiin tytön ollessa 10kuukautinen ja toinen lapsi syntyi häistä liki tasan vuoden päästä.
Eli me elimme alusta asti perhe-elämää. Mä olin joko raskaana tai meillä oli vauva.
Näin mentiin ensimmäiset vuodet.

Mulla on itselläni sellainen mielikuva, että vaikka meillä oli todella rankkaa ja meinasimme erota monen monta kertaa, niin nuo ensimmäiset vuodet olivat kuitenkin kohtuullisen kivoja.
Vaikkakin S eli omaa elämäänsä ja minä lasten kanssa omaa.
Mutta meillä silti meni ihan kivasti.

Mä lähdin töihin nuoremman ollessa vuoden ikäinen ja S jäi koti-isäksi tuolloin.
Ja siitä hetkestä meillä alkoi todella menemään huonosti.
Lapset kasvoivat, mä olin töissä ja S kotona.
Mun elämäni oli pitkälti sitä, että mä lähdin aamulla töihin ja töiden jälkeen tulin kotiin töihin ja S paineli omia menojaan.
Koska olihan hän joutunut olemaan kotona jo koko päivän....

Noihin aikoihin me vietimme kaikki lapsivapaat bilettäen.
No, oikeastaan. Niin me vietettiin nämä kaikki vuodet.
Käytiin me kerran syömässä ulkona ja sekin meni juomiseksi.
Kaksi ulkomaan reissua tehtiin kylläkin vuosien aikana.

Mutta käytännössä meillä ei parisuhdetta ollut lainkaan.
Mä en tosin silloin edes tiennyt paremmasta ja ajattelin, että näin kai se kaikilla pariskunnilla on keillä lapsia on myös.
Vapaat biletetään ja muuten eletään perhe-elämää.

Meillä oli muistaakseni kohtuullisen hyvä seksielämä alkuvuodet.
Mä tosin tutustuin omaan seksuaalisuuteeni vasta kunnolla ja opin vasta nauttimaan seksistä.
Kaikki S edeltävät vuodet olivat vain seksiä, ilman nautintoa.

Niin, siis meillä mun muistin mukaan oli ihan jees seksielämä.
Toki lapset rajoittivat oman osansa, mutta kai sitä useammin oli kuin kerran viikossa. Ehkä.

Jotain kuitenkin tapahtui. S alkoi erkaantumaan musta.
Hän oli väsynyt, oli pääkipeä, masensi, ei just nyt vaan huvittanut jne, kaikki ne syyt mistä miehet yleensä valittaa kun heidän vaimot käyttää niitä tekosyitä.
Meillä se oli vaan se mies joka valitti.
Pikkuhiljaa elämä makkarin puolella hiljeni, sänky oli nukkumista varten.
Ainut asia mikä oli vakio, oli seksi silloin kun S:lla oli krapula.

Noin 5vuotta (en ole ihan varma oliko tästä 5 vai 6vuotta aikaa) sitten, sain tietää että S oli pettänyt minua.
Hänellä oli ollut kahteen kertaan sutinaa mun pikkusiskon kanssa.
Hän oli pettänyt mua MUN pikkusiskon kanssa.

Mä muistan vieläkin todella elävästi sen kuvotuksen tunteen, kun mä sain tietää tästä asiasta.
Se tunne oli jotain niin järkyttävää, etten soisi sitä pahimmalle vihamiehellekkään.
Yhdessä hetkessä mun avioliitolta putosi pohja.
S oli heittänyt kaiken pois.
Hän oli antanut omille himoilleen vallan ja päätyi pettämään.
Mä en tänä päivänäkään pysty puhumaan tästä asiasta ilman kuvotuksen tunnetta.

Kun mä sain tietää tästä pettämisestä, mä menin todella shokkiin.
Mä en oikein tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä, mitä mun kuuluu tuntea, miten tästä eteenpäin.

Muutamat ekat päivät meni vaan hirveässä järkytyksessä itkien.
Ja sitten mä päätin puhua asiasta S:n kanssa, kysyä sen kysymyksen; Miksi?

Ja hänen vastaus määritti mun elämää siitä hetkestä lähtien.
Hänen oli pakko pettää, koska mä olin ajanut hänet siihen pisteeseen.
Mä olin hänen silmissä ruma, lihava, epäseksikäs. Hän ei halunnut mua. Hän ei tuntent himoa mua kohtaan.
Joten pakkohan hänenkin oli saada tuntea itsensä halutuksi, koska mä en kyennyt herättämään hänessä haluja.
Hän halusi tuntea itsensä halutuksi. Ja minä, vaimona, en siihen kyennyt.

Ja mä uskoin tuon kaiken.
Mä anelin häneltä anteeksi.
Anteeksi kun mä olin ollut niin huono vaimo.
Ja mä ymmärsin (ei vittu, oikeesti....) häntä.
Mutta pikkusiskolle mä en anteeksi antanut.

Hän oli pettänyt MUT.
S oli vain pettänyt mua, niinkuin monet muutkin miehet pettää.
Se on inhimillistä. Koska harvassa on ne ihmiset jotka ei koskaan hairahdu.

Ja nuo S:n sanat määritti mun tulevaisuuden muutamaksi vuodeksi vielä.
Mä päätin olla hyvä vaimo ja antaa anteeksi, ymmärtää että mä olen itse syypää siihen ja ajanut aviomieheni toisen syliin.
Koska en ole osannut itse antaa sitä kaikkea, mitä minun aviomieheni oli vailla.

Ja mä todellakin muutuin.
Mä miellytin kaikin tavoin S siitä lähtien. Tai ainakin parhaani mukaan yritin.
Noin vuoden ajan meillä meni kohtuullisen hyvin.
Me päädyttiin ostamaan omakotitalo ja muutettiin maalle asumaan.
Yksi isoimmista virheistäni ikinä.

Meillä oli kausia kun meni paremmin ja yleensä ne kaudet johtuivat siitä, että mä luovutin.
En jaksanut muuta kuin myötäillä S:n haluja ja mielipiteitä.
Mä olin yksinkertaisesti niin rikki ja maahan lytätty että mä en jaksanut enää.
Mä muistan useammankin kerran noihin aikoihin miettineeni, että kuinka paljon helpompaa kaikilla olisi kun mua ei enää olisi.
Muistan, kun ajoin motarilla töistä kotiin ja ahdistuin mitä lähemmäksi kotia etenin ja mietin, että voisinko mä ohjata auton rekan alle?
Olisiko musta siihen?
Koska mä en jaksanut tuolloin enää elää.
Lapset mut piti tässä maailmassa mukana, en mä olisi ikinä voinut tehdä sitä lapsille.
S:lle olisin sen kyllä mieluusti tehnyt.
Muistihan hän niin moneen kertaan sanoa mulle kuinka ruma, arvoton ja saamaton läski lehmä mä olen.

Kun me oltiin ostettu tuo talo, meidän suhde meni alaspäin syöksyvauhtia. Kumpikaan meistä ei vain halunnut kohdata totuutta.
Mä aloin olemaan yhä enemmän poissa kotoa, varsinkin jos lapset olivat isovanhemmilla.
Mitä he olivat usein noihin aikoihin.
Mä en halunnut olla S:n kanssa samassa tilassa. Ainakaan selvinpäin.
Ja niinpä me jatkettiin sitäkin, että yhteinen lapsivapaa-aika vietettiin joko erillään taikka yhdessä, mutta ei selvinpäin. Koskaan.

Jotain tapahtui kesällä 2012.
Mun päässä alkoi pikkuhiljaa kypsymään ajatus erosta, mutta toiminnan asteelle mä en sitä pystynyt vielä viemään.
S oli saanut mut uskomaan, etten mä ole mitään ilman häntä enkä pärjäisi ilman häntä.
Tuo ajatus kypsyi koko ajan hiljalleen taustalla ja mä kävin tuosta kesästä asti eroprosessia päässäni jo läpi ja erkaannuin S:sta koko ajan enemmän ja olin entistä vähemmän henkisesti läsnä.
Silloin käytännössä viettäneet enää lainkaan yhdessä aikaa.

Syksyllä mä heräsin.
Mä tajusin tupakalla ollessani, minkälainen heittopussi mä hänelle oon ollut jo monta vuotta.
Mä istuin ulkoportailla tupakalla ja raivostuin.
Vuosien raivo nousi pintaan, kun mä ihan kuin salaman iskusta tajusin, että S oli pettänyt mua.
Ja se ei ollut mun syyni.
Vuosien patoutunut raivo ja viha tuli silloin esille.
Mä ymmärsin, kuinka naurettavaa oli ollut se, että MINÄ olin pyydellyt anteeksi S:lta vaikka HÄN oli pettänyt mua.

Me riideltiin, huudettiin ja tapeltiin seuraavat pari kuukautta, kunnes mä olin kerännyt rohkeutta sanoakseni että mä en enää halua tätä.
Mä olin päättänyt selvitä elämästäni ilman S, koska hän oli määrittänyt mun elämistä ja olemista aivan liian pitkään jo.
Mä en ollut hänen jäljiltä enää mitään.
Mä olin alistettu, nöyryytetty marionetti.

Mä olen helvetin kiitollinen siitä hetkestä, kun mä tajusin ettei se ollut mun syy.
Mullakin oli oikeus onneen ja normaaliin elämään.
Ja että mullakin on merkitystä.

Mä en ole enää vihainen. En S:lle, enkä pikkusiskolleni.
Mä olen kertaalleen väittänyt antaneeni anteeksi, mutta tosiasia on, etten mä voi koskaan antaa anteeksi tuota asiaa.

Tuo tapahtuma vei multa ihmisyyden, mun itsetuntoni, mun arvoni rippeet.
Koska se pettäminen määritti mut ihmisenä ja vaimona moneksi vuodeksi eteenpäin ja nyt mä vasta alan toipua siitä.

M:n ansiosta mä olen hiljalleen alkanut uskomaan itseeni.
Hänen ansiosta mulla on taas uskoa hyvään, onnelliseen parisuhteeseen.
Hänen ansiosta mä uskallan opetella taas arvostamaan ja rakastamaan itseäni.