Ei mitään hätää.

Kun aloittaa koko elämänsä alusta, on se raskaampaa kuin vanhassa sinnitteleminen.
On joutunut esimerkiksi muuttamaan ajattelutapaansa, huonoja tapoja, aikatauluja, elämän rytmiä.
Tai no joutunut ja joutunut, itsehän mä olen halunnut ne muutokset tehdä, lähinnä siksi etten itse toistaisi omia virheitäni.

Yksi iso muutos on, että mä olen nykyään kauhean suora.
Multa ei enää saa ympäripyöreitä vastauksia, olan kohautuksia.
Mä en kysyttäessä "Mikä on hätänä" vastaa enää ei mitään, vaan kerron mikä on vialla.
Monia ihmisiä tää asia ei ole miellyttänyt suurestikkaan, he kun ovat tottuneet sellaiseen minään, joka ei pahoita kenenkään mieltä.
Kun me alettiin M:n kanssa seurustelemaan, silloin mä vielä vastasin ei mitään, kun mä yhtenä päivänä tajusin kuinka perseestä se on.
Piilotella jotain ikävää asiaa, vastata ei mitään, kun oikeasti haluaisi huutaa ne asiat päin naamaa.

Tottakai välillä tulee se ei mitään, jos oikea syy on suhteellisen mitätön asia eikä halua sillä vaivata ketään. Mutta sellaiset isot asiat, ongelmat ja murheet sekä mielipiteet mä olen oppinut sanomaan ääneen.
Ja sillä olen karkoittanut ihmisiä pois elämästäni, koska mä en olekkaan mukava, joustava ihminen enää heidän silmissään.
Jos mulle oli vaikeaa oppia puhumaan asioista ääneen, oli M:lla kyllä myös suuria ongelmia sen kanssa.
Hän ei ollut tottunut keskustelemaan asioista ja ongelmat ei ollut vakavia jos niistä ei karjuttu niin että koko naapurusto olisi tietoinen ongelmasta.
Tästä mä taisin aiemmin rustatakkin, että mä en ole oikeastaan hänelle huutanut.
Pari kertaa olen kyllä, yhden kerran karjuin kun hän suuttui kännipäissään maailman typerimmästä asiasta ja loukkaantui kun mä olinkin oikeassa ja hän väärässä.
Sanoi mulle jotain todella tyhmää sitten ja silloin mä huusin hänelle.

Mut sitten taas näiden meidän oikeiden kriisien keskellä mä en ole huutanut, vaan keskustellut ja pistänyt hänetkin puhumaan.
Jos mä jotain edellisestä suhteestani olen oppinut, niin ne ongelmat ei häviä jos niistä ei puhuta ja jos niitä ei perinpohjin selvitetä.
Mulla ja S:lla oli tosi paljon riitoja.
Me riideltiin, äyskittiin ja karjuttiin toisillemme. Uhkailtiin ja haukuttiin toisiamme, syyteltiin ja lopulta tuli aina se masentava hiljaisuus.
Jolloin kumpikaan ei sano toiselleen mitään. Ne päättyi aina siihen, että mä pyysin anteeksi ja asia painettiin villaisella, mutta KOSKAAN niitä ongelmia ei puitu ja puhuttu kokonaan läpi.
Niistä isoon ääneen tapeltiin, sovittiin ja "unohdettiin", kunnes seuraavan riidan aikana ne edelliset aiheet kaiveltiin taas esille ja rumba oli valmis.
Tuota samaa mä en halunnut M:n kanssa toistaa, vaan yhdessä hetkessä päätin että ei mitään ei ole validi vastaus, hiljaisuus ei ole hyvästä ja ongelmat ei häviä puhumattomuudella eikä huutamalla.

Samoin mä olen toiminut nyt ystävien, kavereiden ja sukulaisten kanssa.
Mä en nyökyttele ymmärtäväisenä enää, nostan asian esille jos joku vaivaa ja pyrin keskustelemaan.
Kaikkien kanssa tämä ei toimi ja niitä ihmisiä on jäänyt nyt taaksepäin.
Mä en enää hyväksy myöskään sitä, että mun ajatuksia ja/tai toimintaa yritetään manipuloida tai että mä jättäisin jonkun asian sanomatta ääneen, vain koska jollekkin ihmiselle ei ole koskaan puhuttu suoraan.

Mun tämä yksi läheinen on kuulunut juuri tuohon porukkaan.
Kukaan meistä ei ole koskaan uskaltanut sanoa asioita suoraan, kun on pelätty miten hän reagoi.
Hän on saanut tehdä ja touhuta ja sanoa mitä huvittaa, koska me muut olemme pelänneet hänen reagointia jos sanommekin mielipiteemme suoraan.
Mun kohdalta se on nyt loppu.
Oli kammottavaa huomata kuinka paljon tämä yksi läheinen on mua manipuloinut ja kietonut pikkurillin ympärille.
Kuinka hänen kohdalla mun arvot ei olekkaan päteneet, vaan hän on aina ollut poikkeus sääntöön.

Hän valitettavasti on ihminen, joka ei ole oppinut virheistään, koska ei ole koskaan niitä nähnyt.
Osittain meidän "ansiosta", koska emme ole koskaan sanoneet poikittaista sanaa vaan aina vain ymmärtäneet ja tukeneet häntä.
Hän on valitettavasti myös sellainen ihminen, että joko kuulut hänen elämään 110% tai et ollenkaan, kultaista keskitietä ei ole olemassakaan.
Hän on kontroilloiva ja manipuloiva ihminen.
Ja kun mä huomasin kuinka negatiivisesti hän on vaikuttanut minuun, tein sen irtaantumisen.
Tunteiden kylmettäminen omaa läheistä kohtaa on erittäin vaikeaa ja jotta mä saan elää rauhassa, tarkoittaa se valitettavasti sitä että mun on blokattava hänet kokonaan pois.
Koska kultaista keskitietä ei tunnetä hänen maailmassaan, eikä hän näe tehneensä koskaan mitään väärää.
Mun pitäisi kyllä ymmärtää ja auttaa, mutta hänen ei.

Ja mä olen niin kyllästynyt siihen, että mun odotetaan aina olevan ymmärtävä.
Mä oon kyllästynyt siihen, että mun oletetaan automaattisesti olevan se tuki-ihminen joka asiaan.
Mutta totaalisen kyllästynyt ja myös vihainen siitä, kun huomasin olleeni monen ihmisen roskasäkki, johon on tuupattu vuosikausia murheita ja harmeja mutta sen kerran kun mä olisin kaivannut apua, ei sitä auttavaa kättä tarjottu vaan käännettin selkä ja mun asioita vähäteltiin.
Näihin tunnelmiin päättyi yksi pitkä ystävyyssuhdekkin.
Sen päättäminen tuntui todella raskaalta ja ikävältä päätökseltä, mutta myös helpottavalta.
Koska mä olen järjestäen yrittänyt poistaa negatiivista ajattelutapaani ja negatiivisia asioita sekä ihmisiä elämästäni, tuli tuo ystävyyssuhde myös samalla päätepysäkille.

Mun romahtamisen keskellä mä en jaksanut mitään.
Mun ihan oikeasti piti sinnitellä, että mä pysyn järjissäni. Joinakin päivinä tuntui siltä, että jaksoi hädintuskin hengittää.
Ja kun sä olet yö toisensa perään pelännyt, itkenyt ja ollut nukkumatta, ei olo ollut tuolloin sellainen että olisin voinut hoitaa kaverisuhteita.
Tätä ei tuo ystävä ymmärtänyt, vaan kippasi vielä vähän enemmän paskaa niskaan.
Hän ei halunnut uskoa, että elämässäni oli menossa silloin todella raskas ajanjakso, vaan hän käänsi selän.
Ja sen jälkeen ei mikään ollut kuin ennen, se ystävyys tuli päätepysäkilleen, koska hän käänsi minulle selkänsä sillä hetkellä kun mä tarvitsin ystäviäni enemmän kuin koskaan aiemmin.
Muutama ihminen oli tukena sinnikkäästi ja kesti mun itkut ja hiljaisuuden.
Siitä syystä mä osaan arvostaa heitä ihmisinä ja ystävinä entistä enemmän.

Vanha minä olisi jälkeenpäin pyydellyt tuolta ystävältä anteeksi, kun minä olen ollut huono ystävä.
Uusi minä ei pyydellyt anteeksi.
Koska uusi minä ei näe syytä sille, miksi mun olisi pitänyt pyytää anteeksi sitä että mun maailma romahti?

Kaikkia suhteita ei ole tarkoitettu kestämään.
Vuosien aikana elämässä piipahtaa ihmisiä, jotkut tulevat jäädäkseen ja toiset vain käväisevät hetken.
Jokainen heistä opettaa meille jotakin uutta.
Ja sen vuoksi olen tietyllä tavalla kiitollinen jokaiselle ihmiselle, joka mun elämässä on ollut mukana.