Lapsuus.

Jokaisella meistä on mörköjä kaapissa. Osa meistä elää niiden mörköjen kanssa päivittäin.

Mulla on monta kaapillista niitä. Ja mä olen päättänyt, etten mä enää piiloittele niitä asioita.
Koska on mun aikani parantua ja korjata itseni kunnolla.
Ja mä haluan puhua niistä. Mä haluan, että nyt mua kuunnellaan (niin... siis luetaan), koska nyt on mun aika!

Mä olen jakanut tämän linkin M:lle ja joillekin mun ystäville.
Ja mä toivon, että musta löytyy rohkeus jakaa tämä myös äitille.
Mä pelkään vaan kovasti, ettei äiti osaa arvostaa tätä vaan näkee tämän huonona asiana.
Koska minut, meidät, heidät voidaan ehkä tästä tunnistaa.
Niin, mä tiedän sen ja otan sen riskin.
Ja mä pyydän anteeksi, jos mä loukkaan jotakuta tällä kirjoittamisella.

En mä ole lupaa pyytänyt keneltäkään, saanko kirjoittaa heistä.
Jaoin tämän linkin M:lle ja tiedän, että hän tätä tulee lukemaan ja löytämään asioita, joista emme välttämättä ole puhuneet.
Mä toivon etten loukkaa ketään.



Olen siis aloittamassa psykoterapian, taas. Jos oikein muistan, tämä on kolmas kerta kun aloitetaan.
Edelliset kerrat on päättyneet kesken, koska.... Ei niihin oikeasti syytä ole, kuin se että mä en ollut valmis käymään läpi niitä mörköjä. Mä en todellakaan ollut valmis repimään kaikkia niitä haavoja auki, jotka on hienosti vähän kursittu kasaan muttei koskaan korjattu.
Niin, mä olen rikkinäinen ihminen ja kovin arpinen.
Niistä on muistona näkyviä arpia, että niitä näkymättömiä.

Jouduin joku hetki sitten kohtaamaan karun tosiasian. Mä en muista mun lapsuutta.
On kuin sitä ei olisi. Satunnaisia muistoja sieltä täältä; Ajoin pyöräkolarin ostarin kiskamummon kanssa ja hampaita meni rikki ja naama oli sökönä. Piti kauheasti parsia mua kokoon ja äiti pelkäsi ettei musta tule ihmisen näköistä enää :D Mä olin ehkä 7 tai 8vuotias.
Kai musta ihmisen näköinen tuli. Muistona posliinihammas ja leuassa arpi.

Muistan, että kalareissulla iskä pyydysti mulle sisiliskon. Mä kuljetin sen kotiin ja ruokin ja paijasin, tein sille pienen aitauksen takapihalle. Se hävisi. Mä olin tosi surullinen.

Kerran, ollesani kuuden vanha, naapurin tytön kanssa kerättiin vanhoja leluja ja mentiin myymään niitä ihmisille. Väitettiin, että ollaan niin köyhiä että vanhemmat pakotti myymään lelut että saadaan ruokaan :´D Kyllä ne aikuiset niitä osti ja sääli meitä.
Mä muistan kun tehtiin reissu Lappiin autolla. Autosta tippu matkalla rengas ja Inarissa oli liikaa hyttysiä ja mäkäräisiä.
Paljon muuta siltä reissulta en muista.
Paitsi kun jossain kohti Suomea, oltiin jollain mökillä ja iskä oli kännissä taas ja kokkaili jotain ja mä tungin sen housujen takamukseen kukkia.
Huomattuaan sen, se suuttui ihan mielettömästi.
Tollakin Lapin-reissulla se oli vaan sekaisin ja kännissä ja äiti sai turpaan.
Jonku mökin lattialle kaadettiin muoviämpärillinen vettä ja siinä oli kauhea siivo niitä kuivata.
En tiedä kaatoiko iskä vai äiti sen.
Mutta kauheasti siinä oli hommaa.

Ja sitten mä muistan, kun äiti ja iskä erosi. Me asuttiin yhdessä omakotitalossa tuolloin ja ennen muuttoa me väritettiin eteisen tapetteja mun vahaliiduilla.
Niissä seinissä oli sellainen vahamainen kohotapetti ja ne oli veressä ja sitä ei saanut pestyä.
Niinpä me mun vahaliiduilla väritettiin veri piiloon.
Mä itseasiassa muistan miten se veri seiniin päätyi.

Äiti oli jossain ja mun isosisko oli vahtimassa meitä, hänellä oli tuolloin jo oma vauva.
Iskä tuli yöllä ihan kauheassa kunnossa ja alkoi riehumaan kotona. Ja mä muistan, että siskolla oli se vauva sylissä ja mua pelotti ihan kauheasti että iskä satuttaa mun isosiskoa tai vauvaa. Taikka molempia.
Eteisessä oli pitkä käytävä, jonka varrella oli kaikki makkarit. Ja käytävän päätyseinässä oli peili.
Iskä hajotti sen ja siltä tuli hurjasti verta käsistä. Siitä se veri meni seiniin, joita me väritettiin.
Ja iskä tuli nukkuu mun viereen. Mun täkki oli valkoinen ja siinä oli punaisia sydämiä.
Ja tuon yön jälkeen siinä oli iskän vertakin.
Ja mä en saanut nukutuksi, koska mua pelotti niin paljon.
Mä ymmärsin silloin jo, että iskää piti pelätä.

Mut hirveästi mulla ei muistikuvia ole ajasta kun äiti ja iskä oli yhdessä.
Mun lapsuus alkoi siitä, kun me väritettin ne veritahrat piiloon ja muutettiin pois siitä talosta.
Silloin ne eros lopullisesti ja siitä alkoi lapsuus.
Mutta mun lapsuus alkoi vasta, kun olin kolmannella luokalla jo.
Saman ikäinen kun mun oma tyttäreni nyt on.
Ja on kamalaa ajatella, jos mun oman lapseni lapsuus alkaisi vasta nyt.

Mä kapinoin kyllä niiden eroa ja paljon!
Sinällään huvittavaa, että oikea elämä on alkanut vasta tuolloin ja se pelko hävisi pikkuhiljaa, viikko ja kuukausi kerrallaan ja silti mä kapinoin!!!
Mä muistan kuinka mä toivoin ja rukoilin, että äiti ja iskä palaisi yhteen.
Mutta tuon muiston myötä, mä pystyn tukemaan omia lapsiani paremmin ja ymmärtämään heidän tunteet.
Olen luvannut omille lapsilleni, että kun he ovat tarpeeksi isoja ymmärtämään asioita niin kerron heille, miksi äiti ja isi tappeli.
Mutta vielä ei ole sen aika. Ei vielä moneen vuoteen.

Nyt mä keskityn siihen, että mun tyttärillä on mahdollisuus ja oikeus lapsuuteen.
Sellaiseen jota mulla ei ollut.
Ja mä varmistan, että mun tyttäret muistavat 20 vuoden päästä heidän lapsuudesta huomattavasti enemmän kuin minä.

Lapsella on oikeus lapsuuteen.

Maailman lopun päivä.

Me aloitettiin M:n kanssa yhteinen tulevaisuus siltä pohjalta, mitä me sillä hetkellä olimme.
Mä olin etä-äiti, M oli etä-isä.
Mä olin rikki ja satutettu. Mä halusin elää, olla sitoutumatta, olla yksin.
Olla vapaana ja hengittää. Korjata itseni. Humaltua ja tanssia.
Herätä vieraan sängystä.
Herätä yksin.

M oli myös rikki ja satutettu. Ja käsitykseni mukaan, halusi tuolloin tehdä pitkälti samat asiat kuin minä; elää, olla yksin ja vapaana.

Ja sitten me kohdattiin toisemme. Outojen sattumuksien kautta.
Maailman lopun päivänä 21.12.12 me humalluttiin, vietettiin yö yhdessä heräten niskat kipeinä krapulassa sohvalta.
Me mentiin kahville samana vai seuraavana iltana.
Istuttiin autossa, M ajoi ja satoi lunta.
Mulla oli perhosia vatsassa ja jännitti, kun odotin häntä hakemaan mua.
Me ajeltiin etsien auki olevaa huoltoasemaa vähän kauempaa ja mä muistan kuinka mua jännitti, kun hän silitti varovaisesti mun polvea istuessani hänen vieressään autossa.
Ja hyvin varovaisesti otti kädestä kii.
Mä olin aika myyty jo tuolloin.
M on kertonut myöhemmin jännittäneensä myös tuolloin kovasti.

Me vietettiin liki kaikki illat yhdessä.

Viikkoa myöhemmin tapaamisesta, olimme yllättäen juomassa kaveri porukassa ja tuona yönä huomasin sydämessäni jonkun oudon liikahduksen baarissa, kun M ei pahemmin mua huomioinut ja flirttaili muille naisille. Mä sivuutin hienosti sen tunteen, koska me olimme puhuneet ja sopineet, että mitään vakavaa on kummankaan turha odottaa.
Pidetään hetki hauskaa vaan.
Ja tuona yönä me molemmat puhuimme uudestaan asiasta ja sovittiin, että jos tunteita tulee mukaan niin sanotaan toisillemme heipat, koska kumpikaan ei tahtonut mitään tunne-juttuja silloin.
Tai niin me ainakin toisillemme sanottiin. Ja uskoteltiin itsellemmekin.

Uutena vuotena mä otin asian uudestaan puheeksi, koska mä tiesin että nyt oli aika sanoa heipat.
Tunteet oli vahvasti mukana ja mua pelotti.
Uuden vuoden yönä sanoin M:lle, että tää meidän friends with benefits-juttu ei oikein toimi, koska seksisuhteessa ei ole tarkoitus nukkua jokaista yötä yhdessä, niinkuin me olimme tehneet. Seksisuhteessa ei ole tarkoitus lähettää satoja viestejä työpäivän aikana siiheksi asti kun nähdään, eikä seksisuhteessa ole tarkoitus kaivata toista kiinni itseensä ja ikävöidä työssä vietettyjen tuntien aikana.
Noin mä aika pitkälti asian esitin ja esitin jatkolauseen; Sanotaanko toisillemme nyt heipat, vai myönnetäänkö ääneen että meillä on tunteita toisiamme kohtaa ja jatketaan ihan rehellisesti tästä eteenpäin?

Molemmat taidettiin itkeä tuolloin. Ehkä helpotuksesta, kun pystyi ääneen sanomaan että mulla on niitä tunteita sua kohtaan! Ehkä pelosta, että mitä jos toinen ei vastaa mun tunteisiin?
Ja ehkä ennenkaikkea siitä pelosta, että näin ei pitänyt käydä ja nyt me ollaan tässä, silmittömästi ihastuneina eikä kumpikaan halua päästää toisesta irti.

Onneksi mä tuolloin rohkenin puhua siitä asiasta, muuten me ei ehkä oltais tässä.

Mä olen rakastunut. Ja mä todella rakastan.
Mä uskallan nyt sanoa, että näin mä en ole koskaan ketään toista ihmistä rakastanut.
Mä en ehkä vieläkään usko rakkauteen ensi silmäyksellä, mutta jotain taikaa siinä maailman lopun yössä oli, koska liki kaksi vuotta myöhemmin mä saan tuosta ihmisestä perhosia vieläkin vatsaani ja kaipaan häntä vieläkin työssä vietettyjen tuntien ajan.

Mä tunnen hänen läsnäolon mun kehossa ja jokaisessa solussa.
Ja kun mä iltaisin saan painaa pääni hänen rintaansa vasten, kun hän silittää mun hiuksia ja on rauhallisena mun vieressäni, mä en kaipaa muuta.

Hänen vierellä mä tunnen vihdoin olevani kotona.

Loukattu.

Toivoisin, että voisin jakaa teidän kanssa hauskoja muistoja minusta ja minun elämästäni.
Mä toivoisin, että voisin jakaa niitä itsenikin kanssa.
Mutta olen joutunut valitettavasti totetamaan, että vaikka kuinka pinnistelen, niitä muistoja ei vain hirveästi ole.

Muistoja alkaa kasaantumaan ikävuosille 10-->, mutta nuoruusvuosienkin muistot ovat hämärän peitossa osittain, eikä siellä oikeastaan ole oikeasti kivoja muistoja.

Mä olin ahkera heppatyttö joskus. Asuin heppatalleilla.
Hevoset ovat tuoneet mulle jotain niin suurta iloa sydämeen ja parhaimpina asioina muistan, kuinka pystyi painamaan pään vasten lempihevosen lämmintä ja pehmeää turpaa.
Tai kuinka ilahtuneeksi tulin tallille mennessäni, kun hoitsuni hörähti vastaan kun kutsuin häntä.
Tai niitä ratsastuslenkkejä.
Uhkarohkean hullu mä olin tuolloin.
Ei paljon ollu kännyköitä jolla soitella apua, jos maastossa lensi selästä. Sitä vaan yritettiin kirmata heppa kiinni ja vähinäänin palaili tallille.
Mut mä en koskaan tule unohtamaan niitä tunteita, kun kuumana kesäpäivänä ratsasti hiljakseen, pysähdyttiin välillä istuskelemaan vaan hevosen käyskennellessä hiljaa pellolla, itse keikkuen selässä auringosta nauttien.
Mä toivon, että mä pääsen joskus kokemaan sen saman olotilan vielä.

Mä olin kovin rääväsuinen kakara. Ja uppiniskainen oman tien kulkija.
Mulle ei kelvannut selittelyt, ei auttanut kotiarestit, ei uhkailut, manailut eikä lahjonta.
Tein kaiken niinkuin itse parhaaksi näin. Ihan kaikessa.
Kävin koulun niinkuin tahdoin, yläasteella tosin en käynyt, koska en tahtonut.
Mä sanoin mitä mua huvitti. Tein mitä huvitti. Olin, menin ja elin miten halusin.
Mutta kukaan mua ei pystynyt kesyttämään.
Mä olin uppiniskainen lapsi ja kova suustani.
Olen varmasti loukannut ja satuttanut monia ihmisiä käytökselläni ja puheillani.
Ja se on asia, mikä ei ole vieläkään muuttunut kokonaan.
Mutta jotain tapahtui jossain vaiheessa.
Koska aikuisena musta tuli myötäilevä, arka, vähemmän minä. Enemmän sellainen kuin muut halusivat.

Aikuisena mun on ollut todella vaikea olla rehellinen. Olen helposti vain myötäillyt muita ihmisiä, silläkin uhalla että lopputulos olisi ollut mulle epäsuotuisa.
Musta tuli enemmän joojoo-ihminen.
Aloin yhtäkkiä pelkäämään omia mielipiteitäni, enkä uskaltanut sanoa niitä koska pelkäsin loukkaavani jotakuta. Niinpä sanoin sen, minkä tiesin parhaaksi vastauksesi vaikka se ei ollut minun mielipide.
Myötäilin todella paljon S mielipiteitä, periaatteessa.
Mun periaatteista kyllä pidin kiinni, isoon ääneen. S ei vaan niistä piitannut, vaan teki juuri niinkuin tahtoi.
Jossain vaiheessa vaan lopetin yrittämisen, enkä enää jaksanut edes sanoa vastaan.
Se vain loppui.
Mun sisältä katosi minuuden viimeisiä rippeitä.
Mä uskoin sen, että mä olen huono ihminen.

S:n mielestä en ollut kovinkaan hyvä. Paitsi ruuanlaitossa. Se asia ei ole koskaan muuttunut.
Mutta missään muussa en oikein kelvannut.
Olin liian paljon kotona tai liian paljon pois.
Olin huono vaimona. En siivonnut tarpeeksi, en tehnyt muutenkaan kotitöitä tarpeeksi vaan hän joutui niitä myös tekemään. En ollut tarpeeksi itsenäinen.
En ollut kaunis. Mulla oli liian pienet, roikkuvat rinnat. Liian pieni perse.
Liian iso maha. Lopulta olin läski lehmä.
Mä en ollut haluttavan näköinen.
Musta tuntuu että meidän avioliiton aikana mä en koskaan kelvannut hänelle sellaisena kun mä todella olin. Mä olin aina liian paljon tai liian vähän jotain.
Mutta koskaan mä en kelvannut tällaisena.

S kuitenkin halusi, että mä en meikkaa. En käytä koruja, pukeudu kauniisiin vaatteisiin enkä korkoihin.
Lopputuloksena eron aikaan, mä olin lihava, koruton, meikkaamaton ja kuljin lähinnä kollareissa.
Mä en ollut enää nainen.

S:n jättämien haavojen korjaus on vienyt aikaa. Korjailen niitä edelleen.
Mun on vaikea ottaa kehuja vastaan, koska en usko niiden olevan totta.
Mä en näe peilissä kaunista naista, vaan näen sen ihmisen joka on S:n jäljiltä rikki. Ruma, lihava lehmä.
Eron jälkeen tosin tein täyskäännöksen; aloin käyttämään taas korkoja, kauniimpia vaatteita. Meikkasin ja laittauduin mielelläni ja ah!!!! Mä pystyin käyttämään koruja!
Se oli se suurin juttu.
Silloin S:n aikoihin, kun lähdin viihteelle kavereiden kanssa, mä meikkasin kotona ja puin baarikuteet niskaan ja ajoin kaverin luokse ja matkalla laitoin korut päälle.
Koska S meinasi oikeasti oksentaa jos näki mulla koruja.
Kaverin luona lisäsin aina meikkiä ja vaihdoin avonaisemman paidan päälle.
Koska kotona en sitä voinut tehdä, näytin venäläiseltä katuhuoralta kuulemma.

Kohta on mennyt 2vuotta erosta, mä meikkaan ja S sanoo mulle kun nähdään, että sä näytät nykyään tosi hyvältä.
Kumma juttu.
Mutta yhdessäolo aikana mä olin vain ruma, läski lehmä.



Vielä mä korjailen noita haavoja.
En mä tiedä kuinka kauan kestää korjata noin syviä haavoja omasta minuudesta.
Mä toivon vaan, että joku päivä mä olisin ehjä ja näkisin peilissä oman itseni, sellaisena kuin olen.
Ja rakastaisin sitä ihmistä joka peilistä katsoo.

Tuo lytätty itsetunto vaikuttaa todella pitkään ja kauas kantoisesti.
Se ei ole vain ulkonäköön liittyvät asiat, vaan hyvin moniin muihinkin liittyvät.
Ihmisarvoon, äitiyteen, siihen miten mä koen itseni, parisuhteeseen, perhe-elämään, muihin ihmissuhteisiin.

Kun mä olin menettänyt mun ääneni ja itsetuntoni oli lytätty maihin, oli niin helppoa vain myötäillä muita, koska mä en uskaltanut sanoa rehellisesti mitään.
Pelkäsin niin kauheasti arvostelua muilta ihmisiltä.
Nyt kun mä pikkuhiljaa olen alkanut sanomaan mielipiteeni ääneen, olemaan rehellinen ja avoin, se on ollut monelle ihmiselle kova paikka.

Myös minulle itselleni.
Miten löytää oma ääni, oma paikkansa maailmasta. Miten muut hyväksyy mut.
Miten itse hyväksyn itseni.

Kuka minä olen?

Muistot.

Minulla ei ole muistoja montaa.
Suurinosa on hämärän peitossa, eivätkä ne nouse pintaan.
Mutta kaikuja on menneisyydestä.
Ne ovat tunteita ja toimintatapoja, reagointia eri ääniin, sanoihin, tuoksuihin.

Olen ollut lapsesta asti tarkkaileva ihminen.
Ja erittäin herkkä.
Olen herkkä äänille, hajuille, mauille. Mun perusaistit ovat erittäin herkät.
Niiden lisäksi aistin herkästi tunnetilojen muutoksia toisessa ihmisissä, haistan sähkön, huomaan pieniä muutoksia.
Näen kun toinen ei ole läsnä, huomaan jos hän valehtelee.
Ja teen paljon päätöksiä, lähestulkoon kaikki päätökset aistieni varassa.

S ei voinut koskaan käsittää tuota puolta minussa, en tiedä käsittääkö M myöskään täysin tätä asiaa.
En muista niitä väkivaltaisia tapahtumia juurikaan lapsuudesta, mutta mun kroppa muistaa niihin liittyviä ääniä, äänenpainoja, tuoksuja yms ja mä reagoin niiden muistojen mukaan.
Mulle alkoholin tietynlainen tuoksu ihmisen ihon läpi tuo jonkun muiston esiin ja reagoin siihen.
Mä en nukkunut koskaan levollisesti, kun S:n ihon läpi haisi se tietynlainen alkoholi.
Mun kroppa pingottui aina tietynlaiseen hälytys-tilaan.
Eli en nukkunut moneen vuoteen hyvin, koska S joi aina vähintään sen yhden kaljan illalla, mun vastusteluista huolimatta.
Ja mä yritin tän asian niin monta kertaa hänelle selittää, miksi mä en halua hänen juovan aina illalla sitä yhtä kaljaa. Joka ikinen kerta päättyi huutoon ja siihen että hän huusi minulle "MÄ EN OLE SUN ISÄS!!!!"
Niin, kyllä mä sen tiedän, mutta kun mä en vaan voinut sille asialle mitään.

Jos S oli tietyssä humalatilassa ja hänen äänenpaino muuttui johonkin suuntaan, mun kropassa kävi mieletön adrenaliinivirtaus. Mä olin valmis pakenemaan.
Samoin jos hänen kroppa meni jotenkin tietynlaiseksi tai silmät muuttuivat tietynlaiseksi, mä olin valmiudessa pakenemaan.
S ei koskaan lyönyt mua, muutaman kerran meinasi ja kerran heitti mut seinälle.
Ja noi on jäänyt myös mun mieleen, vaikka hän anteeksi pyysikin.
Nuo hetket menivät sinne jonnekkin aivojen osaa, muistoksi ja kun vastaavanlainen tilanne tuli päälle, mä olin taas valmis pakenemaan.

M:n kanssa olen kokenut vastaavan hetken pari kertaa, molemmat kerrat humalassa.
M:n äänenpaino muuttui ja hänen kroppa muuttui ja mun sisällä räjähti.
Veri virtasi kropassa, aivot huusi pakenemaan ja mä pelkäsin.
Sen pelon mä haluaisin pois mun aivoista.
Mä haluaisin, ettei aina äänenpainon muutos tietynlaiseksi saa mua virittyneeksi ja etten mä olisi varuillani ja valmiina pakenemaan.

Toi muisto varmaankin johtuu niistä tilanteista, joita en itse pysty jostain syystä muistamaan vaikka niitä tilanteita on ollut monesti.
Mä olen kuullut niistä vain, ihan kuin mä en olisi ollut edes osallinen niihin.
Ja niitä muistoja on kertynyt siitä asti kun mä olen ollut vauva.
Äiti on soittanut kotiin ja isosisko on keskellä yötä herättänyt veljet, pukenut minut vastasyntyneen ja hän on kantanut minua kun on juossut pakoon veljien kanssa.
Hänen on pitänyt kantaa minut ja saattaa veljet turvaan, koska mun isä on ollut tulossa kotiin.
Pakoon piti päästä.
Ja kun olen ollut tarpeeksi iso, niin olen pystynyt juoksemaan vierellä pakoon.
Mutta me ollaan juostu monta kertaa pakoon isää.
Ja kesken niiden väkivaltaisuuksienkin me ollaan paettu.
Tai odotettu niin kauan, että isä on sammunut ja ollaan päästy pakenemaan turvakotiin.
Mutta mä en muista niitä asioita, on vain aistimuistoja asioista.

Turvakodissa ollaan asuttu useasti, joskus yksi yö, joskus useampi.
Ja mä en muista siitä mitään muuta, kuin yhden paidan jonka sieltä sain.
Me ei oltu varmaan tuolloin keretty pakkaamaan mitään mukaan vaan paettu sinne mukanamme päällä olevat vaatteet.
Mutta se yksi paita mulle on jäänyt mieleen.

Mä muistan isästä muistoja ja ylipäänsä lapsuudesta sen jälkeen kun äiti ja isä erosivat lopullisesti.
Tuntuu hassulta, että eron jälkeen mä muistan isänkin.

Mutta ennen heidän eroa, mä en muista oikeastaan montaa mukavaa muistoa. Mä en muista mun syntymäpäiviä, en jouluja, juhannuksia tai mitään muitakaan juhlia.
Muistan että kerran sain koristella jouluna ikkunaa sellaisella tekolumispraylla.
Mutta en mä muista niitä huonojakaan.
Mun isosisko kertoi, että isä on pakottanut mua syömään.
Mä en muista, et mua olisi koskaan pakotettu syömään.

Mun lapsuuden onnellisia muistoja oli juna-aseman baari ja mä sain pelata siellä kolikkopelejä.
Isä joi kaljaa.
Hän vei mua useasti baareissa mukana, mä sain limpparia.
Mä muistan sen, ettei isä tosiaan montaakaan kertaa ollu väkivaltainen mua kohtaan.
Mutta äitin piti antaa mulle remmistä, jos olin ollut huonosti.
Äiti on mulle myöhemmin kertonut, että me mentiin suljettujen ovien taakse ja hän käski huutaa mun kovempaa että isä luulisi mun saavan kunnolla selkääni.
Äiti ei koskaan pystynyt antamaan isän mielestä tarpeeksi hyvin selkään.
Ja jos äiti ei tehnyt asioita oikein, niin sekin sai selkäänsä.

Isä tykkäsi hakata. Paljon.
Mä luulen, että se oikeasti nautti muiden ihmisten kiduttamisesta.
Se tykkäsi kouluttaa koiria.
Näistä mulla ei ole omaa muistikuvaa, kun myöhemmiltä eron jälkeisiltä vuosilta, joten kaikki nämä "muistot" on äidin tai siskon kertomaa.
Meillä oli kaksi ajokoiraa ja hän tykkäsi tosiaan kouluttaa niitä.
Koska koiran pitää kunnioittaa ja pelätä isäntäänsä.
Sisko kertoi, että mun isä yleensä koulutti hänen huoneessaan koiria.
Potki, heitti seinille ja hakkasi nyrkein niitä.
Samanlaisia muistikuvia mulla on eron jälkeen, kun se koulutti koiraansa potkien ja hakaten. Kerran se heitti koiran alas monesta metristä veteen.

Isä tykkäsi hakata lapsia.
Se hakkasi mun sisaruksia, mut mua se ei lyönyt kun pari kertaa.
Mutta varsinkin toinen isoveljeni sai osakseen erittäin suurta väkivaltaa.
Isä istui mun isosisarusten pahoinpitelystä vankilassakin.
Ja äitiä se tykkäs piestä. Aina.
Ei ole kovinkaan montaa valokuvaa tuolta ajalta, etteikö äidillä olis ollut mustelmia niissä.

Väkivalta oli meillä toistuvaa, jatkuvaa ja raakaa.
Se ei ollut vain nyrkein tai potkuin tapahtuvaa.
Ja näistä asioista mulla ei ole selkeää muistikuvaa, ainoastaan aistimuistot joiden mukaan reagoin, tunnen ja ajattelen.

Sen ei tarvitse olla kuin ihon läpi tuoksuva alkoholi, muutos äänenpainossa tai kropan asennossa tapahtuva muutos ja ne kaikki unohdetut muistot tulevat aistimuistona ja mä olen valmis pakenemaan.

Ja mä olen niin väsynyt pakenemaan.

Romanttinen hölmö

Erilainen. Erilainen lapsi. Erilainen nuori. Erilainen ihminen.

Kaikessa olen ollut erilainen ja silti tavallinen.
Olen huomannut, että ihmiset reagoivat minuun eri tavoin.
Annan itsestäni erilaisen kuvan aina eri ihmiselle.
Yhden ihmisen mielestä olen hellä ja lämmin, toisen mielestä olenkin kylmä ja kova.
Yhden mielestä huumorintajuinen hassuttelija, toisen mielestä vakava ja tosikko.

Eron jälkeen ajauduin hetkellisesti identiteettikriisiin.
Olinhan kasvanut aikuiseksi S:n kanssa, lapset kasvatti minua yhteen suuntaan ja S toiseen.
Niinkuin aiemmin totesin, en ole enää katkera vaan pystyn jo lämmöllä muistelemaan yhteistä aikaa ja olen S:lle sanonutkin olevani kiitollinen hänelle niistä vuosista, jotka yhdessä vietimme.
Joiden aikana me molemmat kasvoimme.
Meidän yhteisen elämän aikana mietin kuinka kliseinen ilmaisu eron yhteydessä on "Me vain kasvoimme erilleen" tai "Rakkaus vain loppui" ja kuitenkin huomasin, että nuo samat lauseet tulivat myös minun suusta ulos.

Me todella kasvoimme erilleen.
S halusi yhdenlaisen elämän, minä toisenlaisen ja kumpikaan ei halunnut tulla puolitiehen vastaan.
Kun tein eroprosessia pääni sisällä, huomasin että se tietynlainen rakkaus oli todella kuihtunut pois.
En tunnistanut enää sitä ihmistä, jonka kanssa jaoin elämän.
Hän oli minulle vieras ja samalla huomasin, etten tuntenut enää itseänikään.
Minulle ei todella ollut selvää eron aikana, että mitä minä haluan.
Ainut minkä tiesin varmaksi, oli se etten halunnut sitä elämää enään S:n kanssa.

Hyvin nopeasti eron jälkeen tapasin nykyisen mieheni, me olimme molemmat sinä hetkenä niin vihaisia maailmalle, katkeria, rikki ja sydän särkyneenä.
En tänä päivänäkään voi uskoa, miten me kaksi edes ajauduttiin yhteen.

M ei ollut silloin mies johon olisin normaalissa tilanteessa vilkaissut. Hän ei ollut mies, joka olisi saanut mun sydämen läikähtämään tai olisi tuonut perhosia vatsaani.
Ja tuossa vieressä hän nyt on enkä voisi olla kiitollisempi.
M toi elämääni romantiikan. Hän toi naurun, itkun, surun ja ilon.
Päätin antaa hänelle mahdollisuuden ja hän antoi minulle mahdollisuuden.
Me korjasimme toinen toisiamme joka päivä hiljalleen.

Muistan kuinka suutuin, kun hän meni kajoamaan imuriin. Hän meni ja kehtasi siivota MINUN sotkut. Me riitelimme siitä. Muistan kuinka hän hermostui, kun menin pesemään HÄNEN pyykit. Me riitelimme siitäkin.
Me riitelimme ja äyskimme siitä, kun toinen auttoi toista.
Muistan, että ärsyynnyin kun hän toi minulle ruusuja. Ja suklaata. Ja pehmonallen!
Hyi! Yök!!!! Inhottava mies, miten kehtasikin tulla lahjomaan ruusuilla, suklailla ja nalleilla.
Se ruusu on edelleen tallessa, kuivatettuna ja varjelen sitä kuin kalleinta aarretta.
Niin tärkeä se minulle on, etten halua sen ruusun hajoavan koskaan.

S:n aikaan, olin todella pettynyt elämään. Sain mä häneltä kerran "kukkia", tai no ruukkukasvin, jonka häin toi minulle töihin kun katui kännitörttöilyään kovasti.
En saanut häneltä oikeastaan koskaan lahjoja.
S:n myötä romanttinen puoli minussa kuoli.
Osasin sujuvasti vakuutella itselleni ja kaikille muillekkin, että minä vihaan romantiikkaa.
Enhän minä sitä vihannut, vaan olinkin vain tyytynyt osaani ettei mulla ollut miestä, joka olisi halunnut vaalia romantiikkaa suhteessa.
Ja yhtäkkiä mun elämään viskattiin iso määrä romantiikkaa. En todellakaan osannut käsitellä sitä asiaa.
Äyskin, mutta hiljaa sisälläni joku hykerteli tyytyväisenä ja yksinäiset yöt se pehmonalle nukkui mun kanssa (Hah! Kukaan ei tiennyt tätä, ei muuten edes M... Sait nyt tämänkin tietää ;D )

Kohta on mennyt kaksi vuotta, kun M tuli elämääni ja niin moni minun läheinen ja ystävä on seurannut vieressä mun toipumista.
Ovat seuranneet ja ääneenkin ihmetelleet, mitä mulle on oikein tapahtunut.
Olen kuulemma höpsähtänyt, rento ja hyväntuulinen suurimman osan ajasta.
Minä, takakireä kylmä akka!
Ainoastaan S on nähnyt minun muutokset negatiivisena.
Hänestä on oksettavaa se, kuinka positiivinen minusta on tullut.
En ajattele kuulemma asioita enää realistisesti.

Ehkä mä en enää ole niin realistinen sitten. Minun mielestä mä olen vain vähemmän pessimisti ja vähemmän negatiivinen ja näen nykyään huonoissakin asioissa jotain hyvää.
Enää ei ongelmat syökse mua epätoivon partaalle.
Ja tänä päivänä kun kohtaan ongelman, pyrin puhumaan sen selväksi, mielellään heti.
M parka! Voi kuinka monia tunteja hän onkaan joutunut puhumaan :D
On puhuttu, on keskusteltu ja itketty. Mutta ei olla huudettu.
Mä en halua huutaa hänelle, koska mä en halua loukata häntä.

Ehkä mä eron jälkeen vasta kasvoin aikuiseksi oikeasti.
Koska nyt mulla on kyky ottaa vastaan se mitä annetaan, mulla on kyky puhua ja keskustella, enkä mä tunne tarvetta huutoon.

Mun elämässä on ollut liian paljon huutoa. Nyt mä haluan, että meidän yhteinen koti on turvapaikka molemmille, missä kummankaan meistä ei tarvitse pelätä.
Meillä on koti, johon me haluamme tulla hengähtämään ja rauhoittumaan.
Meillä on koti, jossa me haluamme olla yhdessä, emmekä pyri sieltä pois.

Mulla on mies, romanttinen hölmö.
Ja tuo romanttinen hölmö on ollut parasta, mitä elämä (vai kohtalo) on mulle tuonut.
Hän on mulle turva, johon mä pystyn tukeutumaan kun on ollut vaikeaa, sellainen ihminen joka arvostelun sijaan on tarjonnut mulle kainalonsa jossa mä olen saanut itkeä ja luhistua, vailla pelkoa että hän lähtee pois.

Siinä hän on. Iholla, sielussa ja sydämessä.
Nyt mä voin sanoa, että mä olen onnellinen ja kiitollinen.

Ja mä voin itkeä ilman pelkoa  vähättelystä.
Itken tätä kirjoittaessa, siitä syvästä kiitollisuudesta.

Ja siitä kuinka paljon mä sua rakastan.

Satutettu

"Särjetty ja satutettu sinua on monta kertaa 
ja nyt kuvittelet että se on sinä jonka päässä viiraa.
Yhtäkkiä putoat pohjattoman syvään kuiluun 
ja luulet että tästä on mahdotonta ikinä toipuu.
Anna minun tulla sun viereesi ja lohduttaa,
hullu sä et ole 
mut joskus sitä romahtaa kivipohjaan.
Hiljaa nyt mennään,
mut henkiin sä jäät. 
Hullu sä et ole, mut juuri nyt on vaikeaa. 
Sama se, vaikka sinä rakastuisit johonkin väärään.
Sama se, jos et sinä opi vielä siitäkään.
Tärkeintä on, ettet sinä koveta sun sydäntä koskaan.
Jonkunhan on uskottava että,
vielä rakkaus voittaa.
Anna minun kantaa, auttaa"

Monesti olen pysähtynyt miettimään, kuinka monta karikkoa ihminen joutuu kahlaamaan läpi.
Ja kuinka kohtuuttoman paljon jollekkin annetaan taakkaa kannettavaksi.

Mä olen puhunut paljon elämästäni ihmisille ääneen ja nauttinut niistä järkyttyneistä katseista.
Katsonut kuinka toisen kasvot muuttuvat vakaviksi, silmäkulmaan saattanut nousta kyyneleet.
Nähnyt sen järkytyksen ja kuvotuksen, jonka mun eletty elämäni nostaa muille pintaan, mun kertoessa tarinaa.
Niin mä oon kertonut mun elämääni tarinana. Mä olen ulkoistanut itseni siitä. Se ei satuta, ei kuvota, ei liikuta eikä järkytä.
Olen voinut vain olkiani kohauttaen todeta, että kaikesta selviää.
Tottakai siitä selviää, kun ulkoistaa itsensä siitä kokonaan. 
Kutsutaan myös termillä "dissosiaatiohäiriö". 
Lisäksi minun kohdallani "dissosiatiivinen identiteettihäiriö".

M:n kanssa eletyn ajan myötä olen joutunut kohtaamaan nämäkin asiat.
Hän kerran sanoi minulle miettineensä, että hän on ihmetellyt että eikö minusta ole raskasta elää noiden asioiden kanssa. Ja kertoi ihmetelleensä, miten välinpitämättömästi olin kertonut alussa hänelle jo eletystä elämästäni.
Enhän mä tosiaan ole koskaan kohdannut niitä traumoja, vaan olen ulkoistanut ne. 
Kun niistä traumaattisista ajoista puhuu osana tarinaa, se ei kosketa minun sielua eikä sydäntä.
Ne vaan on.
Ja nyt mä olen päättänyt, että ne ei vaan ole tapahtumia jotka ovat tapahtuneet vaan mun on myönnettävä niiden traumojen olevan osa minua, mun käytöstä, tapaa tuntea, reagoida tai ajatella.

Törmäsin noissa tarinan kerronta-tilanteissa useasti siihen, että mulle sanottiin "Miten sä olet noin vahva?!"
En mä ole missään vaiheessa ollut oikeasti vahva, se on ollut vain mun ja mun kehoni tapa suojella psyykettä.
Ja nyt mä olen tässä, kirjoittamassa, aloittamassa terapiaa. Tiedostaen sen riskin, että mä tulen horjuttamaan mun psyykettä ja mun kauan rakentamaa suojakuorta.

Olen vienyt tuon tarinan kertomisen ihan äärirajoillekkin asti. Sain ensimmäisen psykoterapeuttini järkyttymään.
Terapeutti oli mies ja hän liikuttui kyyneliin parin istunnon aikana.
Ja hän sääli minua.
Mä sain mun terapeutin säälimään minua, mä sain hänet järkyttymään. 
Ja mä nautin siitä.
Ehkä ihan hyvä että lopetin silloin tuon terapian kesken.

Nyt mä en enää halua kertoa mun elämästä niitä asioita, koska mä en halua enää järkyttää ihmisiä enkä saada heitä säälimään mua.
Toki terapiassa nämä on käytävä läpi, mut olen antanut jo esitiedot heille mun aiemmasta käytöksestä.


Mä en voi loputtomiin jatkaa elämää pitäen menneisyyttäni tarinana.
Mun on opittava hyväksymään asiat, joita tapahtui. Mun on opittava käsittelemään ne ja päästää irti.

Tänä kesänä mä romahdin.
Mun jaksamiselle tuli seinä vastaan ja tuntui kuin kaikki ongelmat olisivat vyöryneet mun päälle ja mä hukuin niiden alle.
Tänä kesänä mä pelkäsin niin paljon ja mun jaksaminen romahti.
Olen kiitollinen romahduksesta, koska nyt käsitin etten voi pakoilla loppuelämääni niitä ongelmia.
Ne on ja pysyy, siihen asti kun mä hyväksyn ne ja opin päästämään irti.
Mä olen tietoisesti muokannut omaa käytöstäni todella paljon.
Mä olen katkaissut epäterveitä ihmissuhteita ja päästänyt irti mun pakonomaisesta tavasta kontroilloida kaikkea. Koska mä en voi kontrolloida kaikkea. 
Mä olen ollut myös raadollisen rehellinen.
Niin rehellinen, että pelkäsin M:n lähtevän.
Ja lähellä se olikin. Meidän isoin kriisi tähän saakka ja helvetti kuinka paljon mua silloin pelotti olla rehellinen, koska mä tiesin että hänellä on kaikki oikeus lähteä.
Mutta hän ei lähtenyt sitten kuitenkaan.
Mä olen yllättynyt hänen kärsivällisyydestä ja hyvästä, lempeästä sydämestä.

Se asia mitä me käytiin läpi, ei ollut todellakaan helppo asia puhua. Pettäminenkin olisi tuntunut helpolta aiheelta sen rinnalla.
Mutta kun kyse on vanhemmuudesta, lapsista, ei aihe ollutkaan helppo.
Me itkettiin molemmat ja meihin kumpaankin sattui.
En tiedä kumpaan sattui enemmän, eikä sillä ole sinällään merkitystä.
Koska tuo mies se vain pysyi vaikka sanoinkin, että lähdetään eri teille, etten satuta sua enempää.
Se kipu, mikä mulla oli sydämessä siitä pelosta, et mitä jos hän lähteekin?
Mitä jos me sittenkin erotaan?
Mä en ehkä ollut ennen tuota edes käsittänyt kuinka syvästi olin rakastunut ja kuinka syvästi rakastin häntä, mutta tuon kriisin jälkeen mä sen ymmärsin.
Ja kaiken sen itkun keskellä en voinut muuta ajatella, kuin että mun sydän särkyy jos hän päättää lähteä.

Hän teki minun meidän vuoksi niin raskaan päätöksen. Kaiketi hän on yhtä syvästi sitoutunut tähän. Meihin. Meidän tulevaisuuteen.
Muuten ei olisi meitä.

Tuo kriisi oli yhtenä osana minun romahtamista. Mutta mä haluan nähdä tuon kriisin ja mun romahtamisen osana mun tervehtymistä.
Mä romahdin tänä kesänä henkisesti ja fyysisesti.
Yhdessä yössä koko maailma romahti. Ja siitä yöstä mulle jäi muistoksi mustelmilla olevat käsivarret ja itkusta turvonneet silmät.
Mustelmat johtuivat fyysisestä romahtamisesta.
Sain niin pahan paniikkikohtauksen erään tapahtumaketjun jälkeen, että M joutui väkisin raahaamaan mut pois, etten mä ole keskellä tilannetta näkemässä. Enkä kohtaamassa yhtä ihmistä.
Ja se itkun määrä.
Mä itkin niin hysteerisesti.
M itki myös, sitten kun me päästiin kotiin.
Vasta kun näin hänenkin itkevän, tajusin että hänenkin jaksaminen oli huono, mutta hän oli kaiken sen oman pahan olon sysännyt sivuun, auttaakseen minua. Oli mun tukena ja silitti kun mä itkin.

Kesällä mä itkin viikon, kaksi (????) joka päivä. Itkin aamulla ja illalla. Yöllä heräsin omaan itkuuni.
Mä olin niin rikki ja peloissani.
Mä en nukkunut pariin viikkoon kunnolla, koska pelkäsin niin kauheasti.

Säikähtelin rapusta kuuluvia ääniä, parvekkeen oven nitinää, ulkona ujertavaa tuulta.
Mä todellakin pelkäsin ja mun kesä meni siinä kun mä pelkäsin.
Yksi ihminen pystyi aiheuttamaan meidän elämään järjettömän pelon.
Yksi ihminen sai aikaan hysteriaa, itkua, pelkoa ja lopulta mun romahduksen.
Mä en missään nimessä ole hänelle kiitollinen. Kiitos että mä pelkäsin sun takia, kiitos että mä itkin monia päiviä enkä nukkunut. Kiitos paniikki- ja ahdistuneisuushäiriöstä. Kiitos siitä, että sinun elämän kaoottisuus vei mun jaksamisen ja romahdutti mut.
Ei, mä en tule kiittelemään että romahtamisen myötä löysin halun kokonaisvaltaiseen tervehtymiseen.

Kuten tämä tekstikin, oli kesäkin kaoottinen ja sekava. Mistään ei saanut otetta, asioita tapahtui ja lipui käsistä. 
Kesä oli sekava kuin tämä kirjoituskin.

M itki silloin yöllä ruokapöydän ääressä ja heitti haarukan seinään. Siihen jäi lasagnea.
Mä raaputin sen joskus myöhemmin irti tapetista.
M itki ja muhun sattui nähdä hänen itkevän. Koska M oli joutunut mun elämän kaoottisuuteen tahtomattaan mukaan ja häneen sattui.
Koska hän tuki mua ja yritti lohduttaa. Mutta kukaan ei lohduttanut häntä.
Mä pyydän sitä sulta anteeksi, etten ymmärtänyt silloin lohduttaa sua ja olla sulle tukena.

Kesä on ohi ja pelkokin osittain. 
Mut mä olen vihainen. Mä kihisen jossain sisällä suurta raivoa siitä, kuinka tämä yksi ihminen tuli ja veti meidät kaikki kiinni hänen elämään.
Mä olen pelännyt ehkä lapsena viimeksi yhtä paljon, kuin nyt kesällä.
Se on sitä pelkoa, kun kroppa pingottuu, aistit terävöityvät ja adrenaliini kiertää veressä.
Samaan aikaan pelkäsin myös lamaantumista.
Mitä jos menetän jotain? Kyvyn toimia, kun on pakko. Tai jos en saa ääntä ulos, jos pitäisi huutaa.
Mitä jos en muistaisi numeroita, jotka pitäisi näppäillä.
Ne on juuri niitä asioita, kun näkee painajaisia ja sä et pystykkään huutamaan apua hädässä. Tai et pysty juoksemaan karkuun tai et pysty näppäilemään oikeaa numeroa, vaikka kuinka yrittäisit.
Mun painajaiset olivat vaan tulleet arkeen.
Koska sinä yönä, mä en pystynyt liikkumaan vaan M:n piti raahata mut väkisin kun mun jalat ei kantanutkaan.
Häkeen soitettu puhelu oli vaikea. En meinannut millään saada painetuksi niitä kolmea numeroa, enkä pystynyt itkultani puhumaan enkä järkevästi kertomaan tapahtumia.
M hoiti sen kaiken. Soitti häkeen, puhui ja kertoi, puhui poliisien kanssa ja raahasi mut pois.
Mä en siihen pystynyt.

Mä olen vihainen. Niin vihainen, etten pysty tuota ihmsitä näkemään.
Ja mä pelkään vieläkin, mutta eri tavalla.
Mä pelkään hänen näkemistä, koska mä pelkään joutuvani katsomaan häntä silmiin ja pelkään ettei ne ole enää ne silmät, jotka olen tuntenut koko ikäni.
Mä pelkään että hänen sairaus ja riippuvuus ovat tappaneet sen ihmisen, kenet mä olen aina tuntenut.
Ja mä pelkään, että mä olen menettänyt ikuisesti sen ihmisen joka on ollut niin läheinen ja tärkeä.

Mä pelkään että sua ei ole enää olemassa.
Koska tänä kesänä mä en tuntenut sua enää.

 

Joulu

Mulla ei ole tarkoitusta tehdä tästä järkevässä järkestyksessä olevaa selontekoa elämästäni.
Enemmänkin ehkä otteita sieltä täältä.

Osasyy miksi halusin kirjoittaa, on alkava psykoterapia.
Tuntui siltä, että nyt on se hetki elämässä kun asiat pitää saada järjestykseen viimeinkin.
Tämä päiväkirjavuodatus ei tule sitä olemaan, vaan tämä on tukena parantumiselle, kasvamiselle, oppimisille.
Mä haluan niin polttavasti taas elää.
Mä haluan oppia nauttimaan mun elämästä. Näkemään kauneutta maailmassa, kävellä sateessa, istua viltin lämmössä kiireettömästi. Mä haluan elää.

Mä olen pelokas ihminen.
Mun arkea hallitsee pelko. Pelot oikeastaan.
Pelkään vähän kaikkea. Mun pelot eivät ole järkeviä, eikä välttämättä aina loogisia.
Joinakin päivinä mun on vaikea edes itse ymmärtää MIKSI mä pelkään tätä asiaa.
Mua pelotti aloittaa kirjoittaminen.
En ole kirjoittanut vuosiin, eikä se enää tunnu tutulta. Vieraat asiat pelottaa.

Koulutusta vaille keittiöpsykologin arvioni mukaan, olen pelännyt lapsesta asti.
Kun mä synnyin, mulla oli kaksi isoveljä ja yksi isosisko. Meillä on eri isät, mutta en mä koskaan ole heistä ajatellut puolikkaita. Ne on mun veljiä ja se on mun sisko.
Äiti oli eronnut heidän isästä ja tilalle tuli mun siittäjä, isäksi kutsuttu.
Ja koska mä olen melkein papereita vaille keittiöpsykologi, olen analysoinut että pelkojen isoin taustatekijä on isäni.
Mä pienenä tyttönä pidin isää jonain jumalolentona, mut eikö se melkein kaikilla ole näin?
Hieno mies, karismaattinen ja hauska. Vähän myöhemmin opin, että tietyssä humalatilassa isä on hauska mutta suurimman osan ajasta pelottava ihminen.
Opin pienenä tyttönä missä promilletilassa pysty pummimaan siltä rahaa ja milloin piti vajota maan alle piiloon.
Opin myös, mitä pitää pakata turvakotiin mukaan.
Opin huolehtimaan omista asioistani. Mä luulen, et mä olen irtaantunut itsestäni jo lapsena.
Tai kadotin ainakin jotain itsestäni.

Mun lapsuusaikana väkivalta oli arkea ja päihteet.
Isä joi paljon ja paljon oli myös "reissuhommissa", vähän vanhempana opin tietämään, että reissuhommat sijoittui vankilaan. Koskaan en isääni käynyt vankilassa tapaamassa, äiti ei halunnut.
Huumeet oli iso osa myös isän arkea. Kukaan ei varmuudella tiedä kuinka kauan hän on käyttänyt, mutta ei varmasti mene paljoa pieleen jos sanon, että reilusti yli 20 vuotta nyt.

Mun lapsuus oli siitä hassua, että mä opin hieman erilaisia asioita kuin muut lapset. Isä opetti mut murtautuu autoihin (en tosin ole hyödyntänyt tätä taitoa koskaan, enkä varmasti enää osaisi), joskus hän opetti pontikankeitosta myös jotain. Seurasin vierestä innoissani, kun hän teki tatuointeja kavereilleen. Hemmetin rumia olivat, mut kaipa ne 7vuotiaan silmissä näytti hienolta.

Isä ei käyttänyt juurikaan minuun fyysistä väkivaltaa, henkistä senkin edestä.
Kun mun pikkusisko syntyi, sain kuulla aina että en ole hänen tyttärensä, koska minulla ei ole ruskeita silmiä niinkuin pikkusiskolla. Mullahan on vaan saman väriset silmät kuin äitillä, joten loogista etten ole hänen siittämä, eikö?

Isä opetti mua kerran käyttämään purkinavaajaa, sitä pientä jota itse pitää veivata ylös ja alas.
Meillä tehtiin pitsaa ja mun piti opetella käyttää sitä avaajaa, piti aukaista muistaakseni herkkusienipurkki.
Mä olin tuolloin ehkä 7vuotias. Mä istuin keittiössä ja ruuvasin ja veivasin sitä helvetin purkkia ja avaajaa ja mä en vaan osannut. Mutta isä oli sitä mieltä että nyt opetellaan!
Ja siinä mä istuin keittiössä itkien ja veivaten purkinavaajaa ties kuinka kauan. Pitsaa ei kukaan saanut, ennenkö mä opin kuinka ne helvetin purkit avataan.
En mä enää muista sainko mä koskaan sitä purkkia auki, mä muistan vaan sen tunteen kuinka istuin, itkin ja yritin ja mikään ei riittänyt. Paska lapsi!!! Arvoton räkänokka!
Mä en yhtään ihmettele, jos äiti sai turpaansa tuona pitsa-iltana, koska hän varmaankin on sanonut et nyt riittää! Tai aukaissut itse sen purkin. Jotain mistä mun isä ei tykännyt.

Mä vihaan edelleen purkinavaajia. Mä en koskaan halua opettaa ketään avaamaan sillä mitään.

Joulut meillä oli myös mielenkiintoisia. Kuulemma.
Mä en itseasiassa muista juuri mitään meidän jouluista, ihan kun ne olisi pyyhkiytyneet pois kokonaan siltä ajalta kun isä oli vielä kuvioissa.
Mutta mun isosisko muistaa.
Jouluaattona ei saanut syödä mitään, ennenkuin mun isä antoi luvan. Ja useimmiten sitä lupaa ei tullut, koska isä oli jossain muualla ryyppäämässä.
Me odotettiin siis kaikki lapset nälkäisinä, et milloin saisi ruokaa.
Yleensä äiti lähti etsimään isää ja jäi sille tielle.
Isosisko sitten uhmasi ja me syötiin yhdessä jouluruokaa, me lapset keskenämme. Ja sisko varovasti antoi luvan myös avata lahjat. Eihän siitä koskaan hyvä seurannut.
Ainut asia mitä muistan isän aikaisista jouluista on se, että mä pelkäsin.
Joulu ahdisti ja pelotti. Ehkä silloin alkoholi oli vielä isompana osana päiviä, kun olihan sentään pyhät ja kaikkea! Juhlan aika!
Mut sen pelon mä muistan.
Ja jouluja vihaan vieläkin.

Mä en kestä joululauluja, en kuusen tuoksua, en välkkyviä valoja, lahjojen paketointia. Ruuhkaa kaupassa. Mut jotenkin se joulun tuoksu ja äänet, ne on ne pahimmat. Ja iloiset ihmiset, onnelliset perheet. Mä tunnen niin suurta kateutta ja katkeruutta, kun mä näen niitä niin onnellisia perheitä, joissa lapsi hypähtelee vanhempiensa edellä, jotka kävelevät käsi kädessä, suukottaen välillä toisiaan.
Heillä on pakkasen punertamat posket, sillä lapsella on punaruutuinen mekko ja kaunis baskeri päässään, enkelinkiharien päällä.
He kävelevät yhdessä iloisena tapaamaan joulupukkia kauppakeskukseen.
Ja he ovat onnellisia. Oikeasti.

Pelkään tulevaa joulua ihan kauheasti.
Tää on mun elämäni ensimmäinen itse tehty joulu.
Tähän asti ollaan vietetty joulut vanhemmilla, menty valmiiseen pöytään.

Mutta viimeiset kaksi joulua mulle muutenkin on ollut erilaisia. Joulu 2012 oli ensimmäinen erilainen joulu.
Olin kuukautta aiemmin ilmoittanut S:lle, että haluan erota. Asuin isosiskoni luona muutaman kuukauden eron aikoihin.
Tuona -12 jouluna, S kuitenkin haki mut joulun viettoon vanhemmilleen. Mä olin krapulassa, koska olin juhlinut pari päivää.
Illalla ajoimme yhdessä S:n vanhemmilta pois, se oli myös ensimmäinen joulu kun S ajoi itse. T
uo oli muistaakseni kuitenkin yhdeksäs joulu yhdessä.
Ensimmäinen joulu kun S oli täysin selvinpäin, koska mä olin krapulassa.
Ajettiin siis illalla lasten kanssa S:n vanhemmilta meidän vielä silloin yhteiseen kotiin, mä kävin peittelemässä lapset yöunille ja itkin.
Mä en voinut olla meidän kodissa, koska muhun sattu niin kauhean paljon se kaikki.
Ja varsinkin kun oli joulu.
Mä ajoin myöhään yötä vasten sieltä meidän kodista mun isosiskolle ja join pääni täyteen, taas.

Viime joulu, eli joulu 2013 oli myös erilainen.
Asuin omassa kodissa, liki 40km päässä lapsistani. Mun elämään oli tullut myös alkuvuodesta uusi mies, jonka kanssa asutin tätä kotia.
Jouluaattona minä ja M olimme mun isosiskon luona, selvinpäin ja joulupäivänä hain mun lapset S:n vanhempien luota meidän kotiin. Lapset olivat mun luona yli viikon.
Ja ensimmäistä kertaa mä vähän nautin jo joulusta.

Mutta tuleva joulu on taas toisenlainen. Jouluaatto vietetään meidän, minun ja M:n kodissa lasten kanssa. En ole siis oikeasti koskaan järjestänyt jouluksi mitään, mutta nyt meillä on varastossa kaunis, valkoinen kuusi. Se oli esillä jo viime vuonna, lapset saivat joulupäivänä sen koristella.
Nyt he saavat koristella aattona.
Mä toivon etten mä pelkäisi joulua, enkä ahdistuisi siitä.
Mä toivon, että mä pystyisin luomaan lapsilleni joulun jota he voisivat lämmöllä muistalla aikuisena.
Mä toivon, ettei mun tyttäret ikinä kirjoittaisi näin joulusta aikuisena.

Mä teen kaikkeni, että mun tyttärillä on lapsuus ilman pelkoa.

Älä itke

Kun pääsee alkuun, ei meinaa malttaa lopettaa.
Olisi niin paljon ulosannettavaa, sanottavaa, kirjoitettavaa.
Joinakin päivinä mun tekisi mieli juosta ulos ja huutaa kaikki tuska ulos.

Seistä keskellä katua ja huutaa. Huutaa niin kauan, että paha olo loppuu.
Mutta kerrostalolähiössä se ei liene järkevää, olisi pian paloautosta lähtien kaikki hälytetty paikalle.
Joten jätän huutamatta ääneen.

Ruumiin sisällä se huuto kuuluu kuitenkin.
Se on kaikuja menneisyydestä ja kaikesta siitä ajasta kun piti olla ihan hiljaa vaan.
"Älä itke! Iso tyttö!" Kaikkien vanhempien käyttämä lausahdus, jota olen pohtinut viime aikoina todella paljon.
Minäkin olen äitinä siihen sortunut. Sanonut lapsilleni nuo samat sanat.
Mutta minun ja S:n eron jälkeen lopetin sen sanomisen.
Sen sijaan olen sanonut lapsilleni "Itke jos itkettää. Huuda jos tuntuu siltä. Sä saat itkeä ja sulla saa olla paha mieli."
Ihan yhtenä hetkenä mä pysähdyin ajattelemaan tuon lauseen voimaa. Niin mitätön lausahdus "Älä itke" ja silti niin voimakas.
Miksi meille opetetaan jo pienenä, että pahaa oloa ei saa näyttää? Miksi en saisi itkeä, jos kerta itkettää?
Eihän kukaan sano hautajaisissa toiselle, että älä itke?!
Miksi muuten surussa ei saisi itkeä?

Minun ja S:n ero oli kipeä asia lapsille. Ymmärrettävästi.
Kasvavia lapsia, pieniä tyttöjä. Vanhempi hiljalleen jo iso tyttö. Ei ole enää minun kippuravarvas, nököhammas vaan pikkuhiljaa itsenäistyvä koululainen. Pitkä ja hoikka, jalat ja kädet eriparia muun ruumiin kanssa. Kömpelö pitkillä varsan koivillaan.
Lapset eivät ymmärtäneet miksi äiti ja isi eroaa? Miksi äiti itkee? Miksi isi on surullinen?
Miksi tavaroita viedään toiseen paikkaan? Miksi äiti ei nuku isin vieressä enää? Kenen viereen kipuan, jos yöllä pelottaa?
Ennen tultiin äitin ja isin väliin, turvaan. Mutta ei ollut enää äitin ja isin väliä sängyssä vaan se väli kattoi useita metrejä; makkarista olkkariin ja kohta jo useita kymmeniä kilometrejä.
Ei ollut lasten silmissä enää äitiä ja isää. Oli vain äiti. Ja oli isä. Ja kaksi onnetonta tyttölasta siinä välissä.



Tänä kesänä juttelin lasten kanssa erosta. Jälleen.
Siitä on puhuttu niin usein kun tytöt haluaa ja niin pitkään kuin he haluavat.
Tänä kesänä mun sydän murtui hitusen.
Keskustelimme ruokapöydän ääressä erosta ja nuorempi tyttöni sanoi minulle, että "Äiti, oletko sä surullinen kun te erositte isin kanssa?"
Mä menin niin hämilleni tuosta kysymyksestä, että jouduin hetken miettimään.
Kerroin että äitikin on surullinen siitä, johon seurasi jatkokysymys tai ehkä ennemmin toteamus "Ethän sä koskaan edes itke".
Kyllä äitikin itkee ja äitikin on surullinen.
Tuolla hetkellä tajusin, etten mä oikeastaan koskaan ollutkaan itkenyt tyttöjen nähden.
"Miksi te erositte?"
Koska äiti ja isi vaan riiteli kokoajan ja se ei ole hyvä asia jos riidellään vain kokoajan.
Siksi me erosimme.
"Ettehän te koskaan riidellyt"
Niin, meillä ei riidelty lasten aikana eikä heidän kuullen. Vaan riidan aikana jatkettiin normaalia eloa, tosin hyvin hiljaisena mutta normaalisti.
Nyt näiden keskustelujen jälkeen olen miettinyt, onko se ollut hyvä asia ettei lapset ole kuulleet riitoja, eivät ole nähneet äidin tai isin itkevän.

Kyllä mä silti olen sitä mieltä, että riitoja lasten ei tarvitse nähdä. Niitä isoja.
Aivan varmasti on lapset nähnyt ja kuullut meidän kiistat lattialla olevista sukista, tiskikoneen tyhjentämisestä mutta ei niitä aikuisten riitoja ikinä.

Mutta tuo itkeminen. Keskustelun aikana huomasin kuinka isompi tyttöni pidätteli itkua ja hymyili vaan, näinhän me olemme joskus opettaneet "Älä itke"
Sillä hetkellä ymmärsin kuinka voimakas tuo lausahdus on.
Sanoin pienelle kippuravarpaalleni, että itke vaan jos on paha mieli. Ja niin ne hanat aukeni.
Ja tyttö itki. Niinkuin siskonsakkin. Ja minä.
Siinä me kolme tyttöä itkettiin ruokapöydän äärellä keskellä kesäpäivää.
Ja tuon päivän jälkeen meillä on itketty avoimesti. Jos itkettää, niin anna palaa, hanat auki!
Maailmaan pitää mahtua itkua niin surusta kuin ilostakin.
Enkä mä enää koskaan sano kenellekkään "Älä itke!"

Minä.

                                                    MINÄ.


Mä olen pitkään halunnut aloittaa päiväkirjan teon. Minusta. Mun elämästä.
Mun kirjavasta historiasta, mun mielikuvituksen täyteisestä päästäni, mun arkea hallitsevien pelkojen ja kipujen täyttämistä päivistä.

Mä halusin vihdoin antaa itselleni mahdollisuuden kertoa kuka minä oikeasti olen.
Halusin kertoa totuuden.
Koska olenhan esittänyt vuosia jotain toista. Miellyttänyt muita ihmisiä.
Ollut sellainen kuin sinä haluaisit minun olevan.

Minä en ole ehjä. Se on varma asia.
Sen on nyt ehkä läheisetkin huomannut, että mä en sittenkään ole vahva ja kaiken jaksava nainen.
Mä olen hyvin keskeneräinen tässä mun prosessissa. Mä etsin itseäni vieläkin.

Mä olen nyt melkein 29vuotias.
Mulla on ollut kaikki mitä normien mukaan pitäisi ollakkin.
Tulin raskaaksi kun olin 19vuotias. Päätettiin S kanssa pitää lapsi.
Tai siis, mä ilmoitin että olen raskaana ja aion pitää sen, olet mukana tai et. S päätti silloin olla mukana.
Syntyi vauva. Ihana, sinisilmäinen tyttö. Pienen pieni nöpönenäinen, ruttuvarpainen, minun ikioma päivänsäteeni. Olin suunnitellut kaiken valmiiksi; Meillä on ihana pieni perhe!
Ostettiin isompi asunto, koska S poikamiesboxiin ei vauva sopinut. Kerrostalo kolmio, oma koti.
Mä ajattelin kuinka ihanaa arki tulee olemaan, sitä sokeasti vaaleanpunaiseen hattaraan verhottua vauva-arkea.

Mitä vielä! S rellesti ja meni, ei halunnut aikuistua. Olihan hän vasta 22vuotias tytön syntyessä.
Minä olin kotona tuon pienen nyytin kanssa ja hoidin kotia parhaani mukaan ja S meni oman päänsä mukaan.
Muistan kuinka väsynyt olin ja miten elämä ei ollutkaan sitä mitä olin kuvitellut. Tyhmä, naiivi minä.
Mutta naimisiin piti päästä! Kyllähän se kuului asiaan.
Menimme vihille tytön ollessa 10kuukautinen.
Odotin tuolloin jo toista, joka viikko häiden jälkeen osoittautui tuulimunaksi ja keskeytettiin.

Koska olen ollut saparopäinen tyttö joskus, olin kuvitellut mielessäni toki ne prinsessahäät unelmieni miehen kanssa. Valkoinen, kaunis puku ja huntu. Vihkimisen jälkeen juhlat, joissa tarjottaisiin hyvää ruokaa ja juomaa ja musiikki raikaisi. Ja kuinka onnellinen olisinkaan.

Näin jälkikäteen mietittynä, voi kun olisin uskonut itseäni jo silloin ettei tästä mitään tule.
Toisaalta paljon olisi jäänyt saamatta.
Menimme kirkossa naimisiin, mulla oli valkoinen hääpuku. Ihan kiva sellainen.
S:lle tärkeintä oli, että kaikki on mahdollisimman halpaa. Näin päädyin ostamaan 120€ hääpuvun ja kävinpä vihkisormuksenikin itse ostamassa, maksoikohan se 100€. S:n mielestä toki liian kallis.

Olin siis raskaana, ainakin teoreettisesti. Naimisiin mentiin kirkossa, tytöllä rotavirus ja yrjösi kaikkien päälle, myös minun. Hää"juhla" vietettiin S vanhempien luona, tarjolla vähän itsetehtyä ruokaa kertakäyttöastioista, siskon tekemää kermakakkua (ihmettelen tässä itseäni, koska vihaan kermakakkuja :D ).
S joi itsensä umpihumalaan, minä hoidin kipeää tyttöä mutta onneksi S:n vanhemmat ottivat tytön yöksi.
Meidän hääyö oli maailman romanttisin; S:n talutin kotiin, se iski punaisen pöytäkynttilän palamaan ja sammui.


Muistan, että jo viikkoja ennen häitä oltiin perumassa niitä ja eroamassa. Koska S ei halunnut aikuistua ja kantaa vastuuta. Mutta naimisiin oli päästävä. Olihan meillä lapsi, asuntolaina ja silloin vielä luulin, että toinenkin vauva tuloillaan.

Voi kuinka vähän tuolloin tiesinkään.
Tästä kaikesta alkaa olemaan jo aikaa hyvän matkaa.
Ehkä juuri sen takia, pystyn nyt tarkastelemaan tuota aikaa vähemmän tunteellisesti.
En tunne enää vihaa, katkeruutta enkä surua.
Osaan olla jo vähän kiitollinenkin tuosta ajasta. Sainhan kauneimman tyttölapsen tuolloin ja me yhdessä kasvoimme; hän nopeammin, äiti vähän hitaammin.