Hataraa hattaraa

Montakohan kertaa törmään vielä tähän samaan asiaa, ettei ihmiset halua uskoa eikä ymmärtää, että mua ei vaan enää kiinnosta.
Mua ei kiinnosta miten tällä yhdellä läheisellä menee, mua ei kiinnosta parisuhdedraamat, syytteillä uhkailut, exien kanssa tappelut.
Ei kiinnosta jos jollain menee huonommin kun mulla.
Eikä mua just nyt kiinnosta mitä mieltä ihmiset on musta ja mun selän kääntämisestä.

Jossain kohtaa se raja vaan tuli vastaan ja ymmärsin että lasten lisäksi tässä elämässä tärkeintä olen minä itse.
Mä vaan kyllästyin siihen draamailuun, jatkuviin juonen käänteisiin. Tappeluihin, huutoon, suruun, vihaan, pelkoon.

Tänään on päivä kun mä haluan elää mun kuplassa.
Mä jossain vaiheessa kehitin tän mun kuplan ja mä oon ajatellut sen olevan pehmeä, joustava mutta kestävä, lämmin ja ennenkaikkea turvallinen.
Se kupla on vähän vaaleanpunaisen hattaran värinen, muttei kuitenkaan.
Tänään mä olen siinä kuplassa.
Mä sain taas aamulla puhelimessa kuulla, kuinka tämä yksi läheinen on sysännyt kaiken mun syyksi.
Arvostellut ja vähätellyt asioita, vääristellyt ja liioitellut myös.
Joo, mä pelkään, kyllä.
Mä en pelkää tällä hetkellä sitä ihmistä fyysisesti, vaan mä pelkään seurauksia.
Mä pelkään etten tunne häntä enää ja jos näin on, miten mä osaan käsitellä sen asian?
Pelkään, että alan nöyristelemään ja pyytelemään anteeksi.
Tai että kohta huomaan olevani taas sata lasissa mukana hänen elämässä.
Noita asioita mä pelkään, en sitä ihmistä pelkästään.

Mua vitutti kuulla kaikki se paska, mitä on puhunut, mutta mä annan sen olla.
Yksinäni kiroan kotona sitä paskaa, koska mun on aivan turha yrittää oikoa yhtään mitään.
Mä saan vaan lisää niskaani siitä (Been there, done that...)

Joten annanpa olla. Ei ole sen arvoista.

Mutta se kupla! Sen häiriköinti.
Ai että mua ottaa joinakin päivinä todella tiukoille, etten huuda puhelimessa ja etten lankea haukkumaan ja satuttamaan sitä joka kehtaa mun kuplani seiniä ravistella!
Sain siis kuunnella ensin uusimmat uutiset tästä yhdestä (en halunnut kuulla.), jonka jälkeen siskoni sanoi ettei hän kuuntele enää yhtään, jos kukaan meistä haukkuu toista.

Hän ei kuuntele kun tää yks haukkuu mua, ei kuuntele kun mä haukun toista siskoani jne.
Fine, se on ihan ok.
Huomautin siihen väliin, että mä en sitten kertaakaan enää kuuntele häntä kun on riidoissa äidin kanssa.
Pitäkööt hän myös omana tietonaan, jos äiti vituttaa.
Mua kun ei vituta, niin ei kiinnosta kuulla.
Mutta yllättäen tää olikin ihan eri asia, koska siskoa satuttaa kuulla kun mä haukun toista siskoa...
Niin ja musta on kiva kuunnella kun haukkuu äitiä?
Niiiiin, mut täähän olikin tosiaa IHAN eri asia.
Tekopyhyyttä sanon ma!

Ja kyllä, haukun toista siskoani koska en pidä hänestä.
Koska hän otti poskeen ecältä.
Pistäähän toi vituttamaan.
Vituttaa että se asia tulee joka kerta mieleen, kun näen siskon. Siksi mä en enää halua nähdä.
Ja kun toi pettämisjuttu tuli ilmi, mä yksinkertaisesti kuoletin mun sisko-tunteet häntä kohtaa ja takasin ei ole tullut.
Mä en millää voi sanoa että kaipasin toista siskoani elämään mukaan uudestaan.
Se on mulle vaan sukulainen.

Ja nyt on sama asia tämän yhden ihmisen kanssa.
Kukaan ei jälleen kerran mua ota vakavissaan, mutta mun tunteet on jo alkanut kuolemaan.
Mä en vaan enää hätkähdä eikä hän ole enää mun unissa.
Ja niin hirveää kun se on olevinaan, katkaista välit johonkin läheiseen, niin ei tää pöllömpää ole.

Kolme ihmistä, siis kolme _erittäin_läheistä_verisukulaista_ mä olen nyt hylännyt kaiken kaikkiaan ja koko ajan tuntuu paremmalta elää ja hengittää.
Itsekästä?
Ehkä, mutta kyse on mun hyvinvoinnista!
Joten mä koen, että mulla on oikeus sanoa että minä ensin, tällä kertaa.



Mut kovasti ne ihmiset yrittää, vaikka oon suoraankin sanonut, että en halua kuulla, en tietää eikä mua k i i n n o s t a !
Mä luulin ennen, että mä en osaa elää ilman draamaa ympärillä ja että, mä tarvitsen paljon ihmisiä ympärilleni.
Nyt mä huomaan olleeni väärässä, koska mä todella osaan elää ilman draamaa ja pääsääntöisesti mulla on tuo yksi elämässä päivittäin.

Ja se on oikeasti aika hyvä tyyppi.
Mä tykkäsin paljon jo alussa, mutta rakkaus on vahvistunut koko ajan.
Mulle tuli niin hyvä mieli siitä, ettei hän näyttänyt peuralta ajovaloissa, kun puhuin siitä dissosiaatiohäiriöstä. Varsinkin kun yhdessä mietittiin, voiko se olla identiteettihäiriö.
Mä en itse tietäisi, miten reagoisin jos hänellä olis nää mun ongelmat ja mä olisin normaali.
Mut mä en halua lähteä tekemään itsediagnooseja, ne tulee psykalta jos tulee.
Mä ehkä vaan opettelen hyväksymään jo asiaa, että ongelmiin onkin olemassa syy, enkä mä ole vain masentunut ja ahdistunut.
Niille on syy ja ehkä mä joskus oppisin hoitamaan niitä syitä.

Tiedä häntä, kuka tässä nyt mitään tulevaa varmuudella.
Mut mä tiedän, että mä elän ja hengitän, mulla on suojana mun hattarainen kupla.

Sisällä ja niin ulkona.

Kun elämässä on niin vähän ja samalla niin paljon, ei tuolloin tiedä mistä napata kiinni.
Samaan aikaan kamppailee pään sisällä haluaako pitää kiinni siitä vähästä vai hamuta enemmän.
Haluanko sen tiedon, mikä multa puuttuu? Haluanko todella nähdä todellisuuden?
Pystynkö kohtaamaan sen?
Toisaalta mietin, pystynkö koskaan hyväksymään itseäni täysin jos en ota selvää siitä MIKSI minä olen tällainen.
Mikä mussa on vialla, tarvitseeko sitä korjata. Kelpaanko mä?

Mä en pysty isääni kohtaamaan edes unissa.
Eilen aamulla heräsin jälleen hiestä märkänä.
Unessa olin mieheni kanssa jossain messuilla, jossa oli paljon väkeä.
Mä olin itseni ikäinen, mutta kuitenkin mun lapsilla oli jo omia lapsia.
Huomasin isäni siellä ihmisjoukon keskellä ja hän oli sen näköinen, kuin viimeksi kun näin hänet kunnolla, eli noin 5vuotta sitten.
Mä sanoin mun miehelle unessa, että katso! Tuossa se on!
Me mentiin pöytään miehen kanssa istumaan ja isä istui viereisessä pöydässä ystävänsä kanssa ja mä vältin katsomasta silmiin koko ajan, vältin ylipäätään häneen päin katsomista.
Hän kuitenkin näki mut ja tunnisti.
Pyysi nähdä mun käsivartta, onko mulla siinä joku numeroitu arpi, että hän haluaa vain tietää olenko mä hänen tytär.
Mä kieltäydyin näyttämästä.

Sitten mä heräsin.

Mä tiedän suunnilleen miltä mun isä tällä hetkellä näyttää. Mä tunnistan hänet kaukaakin, vaikka hän on vain varjo siitä mitä oli vielä 5vuotta sitten.
Hän on ruumiin näköinen.
Hän näyttää samalta, kuin hänen isänsä näytti muutama vuosi sitten arkussa.
Mä hyvästelin ukin ja suutelin ikonia hänen rintansa päällä.
Mä pystyin hyvästelee ukin, vaikka näin hänet kuolleena siinä.
Mutta mä en nähnyt siinä arkussa ukkia vaan isäni.
Kuollut, eloton ruumis.

Mä en halua kohdata isääni. Mä en tiedä miten mä reagoisin tänä päivänä jos näkisin hänet.
Mä pelkään, että kohtaaminen laukaisisi jotain piilotettua.
Tiedä häntä, ainut mitä tiedän etten halua nähdä häntä.


Tänään keskustelin M:n pitkään mun päästä. Minun pienestä, viallisesta päästä.
M:a pelottaa. Ja mä ymmärrän.
Mä luulin, että mä olin hänelle puhunut siitä, että psykka epäilee mulla sitä dissosiaatiohäiriötä, mut en kuulemma ole sanallakaan maininnut.
Olen ilmeisesti käynyt vuoropuhelua taas yksin päässäni :D
Mä kerroin hänelle mitä ja mikä dissosiaatiohäiriö on, luin hänelle oireet, puhuttiin hoitomuodosta.
Kun mä luin hänelle, hän sanoi että moni asia viittaa muhun.
Mutta hän ei usko että mulla olisi identiteettihäiriötä.
Aivan, en minäkään, vastasin hänelle.
Vielä me juteltiin, pystyin puhumaan niistä asioista ilman itkua, ilman paniikkia.
Rintaa puristi kyllä tutulla tapaa, mutta tällä kertaa pystyin sivuuttamaan tuon puristavan tunteen.

Mä puhuin mun sielun elämästä, mun värikkäästä aivotoiminnasta, mun ajatuksista ja tuntemuksista.
Hän kuunteli ja ihan todella kuunteli!
Rakastan <3

Aihe sivuutti koko ajan noita häiriöitä ja mä eksyin puhumaan mun ajatustasoista.
Kysyin häneltä, et pystyykö hän ajattelee pään sisällä montaa asiaa kerralla päällekkäin?
Ikäänkuin vaikka kahden ihmisen ajatukset olisi samassa purkissa, kumpikin kuuluu ja ymmärtää.
Ei kuulemma pysty. Eikä edes pystynyt ymmärtäämään tätä mun "taitoa".
Joten annoin maailman hienoimman esimerkin hänelle;

Mun päässä soi Fröbelin Palikat ja mua alkaa ärsyttää se rallatus.

Koko ajan soi se musiikki ja mä ajattelen sen musiikin päälle, että mä haluan mielummin Eppu Normaalia.

Eputkin alkaa soimaan, mutta Fröbelit ei katoa.

Eli mun ajatuksissa soi kaksi biisiä päällekkäin ja vielä niiden päälle mä ajattelen, että onpa ärsyttävää!

 

Kuvitelkaa siis tilanne niin, että sulla soi himassa telkasta Robin, radiosta kuuluu päälle Irina ja sä vielä puhut sen kaiken yli.

Siinä on mun aivot ja ajattelutapa.

Helppoa, eikö ;)

 

Päädyimme myös keskustelemaan mun peloista.

Niistä mun oudoimmista peloista.

Niistä mä oon ennenkin M:lle puhunut, mut nyt mä vasta taisin saada hänet ymmärtämään

Mä siis pelkään.

Pelkään, että mä teen jotain mitä mä en halua tehdä.

Mut mä pelkään että teen niin kuitenkin.

 

Olohuoneen pöydällä on kahvikuppi, Istun sohvalla ja nostan jalat pöydälle, kahvikuppi on lähellä jalkojani. Kohta mä huomaan olevani todella levoton ja huomaan myös pakkomielteisen ajatuksen päässäni: "Mitä jos mä potkaisen ja tiputan ton mukin tuosta????"

Mä en _halua_ potkaista ja tiputtaa mukia, vaan mä pelkään tekeväni niin.

Ja se pelko lähtee vasta kun olen laskenut jalat lattialle.

 

Mä en voi enää imeskellä kurkkupastilleja, koska mä pelkään että vedän sen henkeen.

Heti kun toi ajatus tulee mun päähän, on pakko pureskella se pastilli äkkiä.

 

Mul on jalat M:n sylissä, pötkötellää sohvalla ja katsotaan telkkaria. Normi ilta.

Ja yhtäkkiä mua alkaa pelottaa, et mitä jos potkaisen M:a????

Mä EN TAHDO, mutta mä pelkään että mä teen niin.

On pakko laskea jalat alas.

 

Mä ajan autoa ja huomaan pelkääväni, että mitä jos mä ajan tuon rekan alle?

MINÄ EN TAHDO ajaa rekan alle, mutta joku pelkää ajavansa rekan alle.

 

Ja mä olen järkyttynyt tästä kaikesta.

Mikä mussa pelkää?

Ja eniten mua pelottaa se, että joudunko kohtaamaan sen tosiasian että kysymyksen kuuluisti olla;

Kuka minussa pelkää?

Ero

Ero S:sta oli todella voimaannuttava kokemus mulle.
Mä aloin nähdä elämäni positiivisempana ja aloin uskoa hiljalleen itseeni.

Mutta se ero ei ollut vain ero S:sta vaan myös lapsista.

Meidän koti sijaitsi mun työpaikasta melkein 40kilometrin päässä ja tuota väliä mä kuljin pari vuotta ennenkuin erottiin. Joka päivä edes takaisin.
Asuminen maalla oli sinällään mulle unelmien täyttymys, oma talo pellon reunassa. Oma rauha ja hiljaisuus.
Mutta siellä asuminen oli paljon muutakin kuin pelkkää hyvää ja positiivista.
Pitkät välimatkat kaikkialle, kylä täynnä "onnellisia" ydinperheitä, sukutiloja.
Lähinnä vain omakotitaloja tai maatiloja, muutama hassu rivitalo, jotka olivat omistusasuntoja myös.
Ei puhettakaan vuokra-asunnoista, niitä siellä ei ollut eikä edes kohtuullisen matkan päässä.

Kun mä olin eropäätöksen tehnyt, tuli vastaan todellisuus; Entä nyt? Miten tästä eteenpäin?

Vanhempi tytär oli tuolloin esikoulussa, nuorempi tarhassa.
Ja äidin työpaikka 40kilometrin päässä.
Päädyin asumaan siskoni luokse kaupunkiin työpaikkakunnalleni.
Siinä mä majailin siskon sohvalla seuraavat pari kuukautta, kun me S:n kanssa mietittiin käytännön asioita ja tulevaisuutta.
Miten lapset? Entä talo?
Mulla ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta taloudellisesti ottaa kontoilleni yksin isoa omakotitaloa, joka vaati puutöitä, jumalattoman määrän lumitöitä talvisin ja kesäisin hehtaarin verran nurmikon leikkuuta.
Eikä mulla ollut siihen taloudellisesti edes mahdollisuutta.

S oli ollut koti-isänä jo monta vuotta, kun mä kävin töissä.
Hän hoiti aamuisin esikoisen eskariin, nuoremman tarhaan ja teki puutyöt, lämmitti torpan jne.
Mulle oli eron aikoihin todella tärkeää, että lasten elämä pysyisi niin normaalina kuin mahdollista ja mä en tuolloin kokenut, että uudelle paikkakunnalle muutto, eskarin ja tarhan vaihto olisi tullut kysymykseenkään.
Me puhuttiin S:n kanssa paljon eri vaihtoehdoista ja mä yritin etsiä itselleni läheltä lapsia asuntoa, joka osoittautui mahdottomaksi tehtäväksi. Maaseudulla kun yksinkertaisesti ei vain ollut vuokra-asuntoa!
Mikäli olisimme päätyneet siihen vaihtoehtoon, että lapset lähtevät minun mukaan kaupunkiin, olisi se silloin tarkoittanut sitä, että esikoinen olisi lähtenyt aamuisin yksin eskariin ja ollut ip-kerhossa, nuoremmalle se olisi tarkoittanut kokopäivähoitoa, sen hetkisen osapäiväisyyden sijaan.
Ja toisena vaihtoehtona oli isä, joka veisi aamulla lapset eskariin ja hoitoon, hakisi sieltä ja oli kotona heidän kanssaan.

Noita vaihtoehtoja miettiessämme, mulle oli selvää että haluan lapsillani olevan mahdollisuus elää sellaista arkea, mitä se siihenkin asti oli ollut mutta vain ilman äidin joka päiväistä läsnäoloa.
Ja tuon päätölsen myötä musta tuli etä-äiti.
Ja musta tuntui kuin mä olisin eronnut lapsistani myös.

Mä sen parin kuukauden siskon sohvalla nukkumisen jälkeen sain muuttaa ystäväni asuntoon alivuokralaiseksi, pieneen kaksioon mutta sinne mahduttiin kuitenkin.
Lapset alkoivat olemaan luonani vähintään joka toinen viikonloppu ja näin me olemme menneetkin viimeiset vajaat kaksi vuotta.

Mä en kadu päätöstäni.
Se ei tarkoita, ettenkö mä silti olisi surullinen ja ettenkö mä ikävöisi lapsiani päivittäin.
Ja se ei tarkoita, että mun elämä olisi nyt helppoa kun "saan" elää lapsetonta elämää.

Tää on todella raskasta olla erossa lapsistaan, nähdä välimatkan takia vain viikonloppuisin ja loma-aikoina.
Tää on uuvuttavaa ja sydäntä raastavaa eloa, mutta mä tiedän tehneeni S:n kanssa oikean päätöksen.

Vanhempien ero yksistään on lapselle valtava muutos elämään.
Miksi mä olisin halunnut viedä heiltä samalla myös heidän kodin, ystävät ja tutun ympäristön?

Mä olen saanut osakseni erittäin suurta arvostelua tästä päätösestä, mut on leimattu huonoksi äidiksi, toiset ovat sitä mieltä ettei mua enää saisi edes kutsua äidiksi, koska mä hylkäsin mun lapseni.
Miksi mä en koe hylänneeni heitä? Minkä takia isi-ihmisille se on ok olla etä-isä, viikonloppu-isä tms?
Mikä oikeus mulla olisi ollut tehdä S:sta vkonloppu-isä? Hän joka on ollut koti-isänä heille jo monta vuotta?

Lapsilla on oikeus molempiin vanhempiin.
Ja meidän lapsilla on molemmat vanhemmat, vaikka mä olen vain viikonloppu-äiti.
Heillä on rakastavat vanhemmat, jotka pystyivät eron keskellä ajattelemaan lasten hyvinvointia ja tulevaisuutta.
Minä viskasin oman itsekkyyteni sivuun ja tein kaikkeni sen eteen, että lasten elämässä pysyy edes jotkut asiat ennallaan.

Kuinka moni siihen on pystynyt?

Mä olen äiti. Ja mä olen hyvä äiti.
Ja mä rakastan mun lapsia joka solullani, vaikka voin sen fyysisesti osoittaa vain viikonloppuisin ja loma-aikoina.

Mulla on oikeus olla edelleen äiti.
Ja lapsillani on oikeus isään. Sekä äitiin.

Mukavuusalue ja sen ulkopuolella.

Kuulun niihin ihmisiin, joiden on vaikea poistua omalta mukavuusalueltaan.
Normaalin, terveen ihmisenkin on vaikea sieltä poistua, saati näin kammoisen ja mielettömien pelkojen kanssa elävän.

Mulle mukavuusalue on koti.
Kaikessa tuon sanan merkityksessä.
Mun koti pitää sisällään hiljaisuuden, rauhan, turvan.
Siihen kuuluu olennaisesti myös viltti ja villasukat.
Siihen kuuluu musiikki, mielellään vain kuulokkeista kuultuna.
Siihen sisältyy tietyt rutiinit ja en halua niistä poiketa.

Mun aamut ovat noudattaneet tiettyä kaavaa jo vuoden.
Havahdun aamulla, kun M suukottaa ja kertoo rakastavansa ja vaivun uudestaan uneen.
Herään, kun herään.
Kävelen keittiöön peitto päällä, laitan kahvin tippumaan, menen vessaan.
Tupakalle, kuppi kahvia, lasillinen vettä ja 4-5kpl lääkkeitä.
Istun sohvalle, otan lääkkeet, hörpin kahvia, selaan facea puhelimesta.
Juon lisää kahvia, ravaan tupakalla.

Noin kuluu vähintään kaksi tuntia.
Useina aamuina fiiliksestä riippuen laitan myös kuulokkeet korvilleni ja musiikit soimaan.

Joskus joku käy meillä kylässä. Joinakin aamuina mulla on lääkärikäynti.
Joskus saatan käydä jossain, hyvin harvoin kuitenkin.

Yritän päivän aikana hoitaa kotitöitä, usein innostun leipomaan.
Kun M tulee iltapäivällä kotiin, olen hyvin usein sohvalla puhelin kädessä.
Hän tulee antamaan suukon, menee suihkuun, joskus menemme yhdessä.
Ja illat hänen kanssa noudattaa useimmiten rutiinia myös.

En kaipaa rutiineihini muutosta, enkä halua poiketa niistä.
Mulle kodista, viltistä ja villasukista on muodostunut todella tärkeät.

Kaverit, sukulaiset saattaa kyläillä mutta mä en mielelläni poistu enää kotoa.
Käyn toki kaupassa, lääkärissä, apteekissa.
Mutta ne pitää olla suht suunniteltuja asioita.

En lainkaan pidä siitä, jos mua yritetään saada väkisin pois kotoa.
Soitetaan ja maanitellaan, kun en koskaan käy missään.
Lähde mun kanssa kauppaan. Lähdetään shoppailee. Lähde heittää mut paikkaan XLähdetkö bilettää....
Ei, en halua.
Haluan olla kotona. Mä en lähde, koska se ei kuulunut mun suunnitelmiin!

M:lle oli todella vaikeaa alussa ymmärtää ja oppia elämään mun rutiinien kanssa.
Hän on välillä hyvin impulsiivinen ja jos hän saa päähänsä, että NYT pitää mennä sinne, tänne ja tuonne, niin sinne olisi todella mentävä heti! Eikä hetken päästä.
Mä tarvitsen aikaa sopeutua ajatukseen.
Mulle ei vain ole niin yksinkertaista lähteä hetken mielijohteesta jonnekkin.

M on kuitenkin saanut välillä musta sitä irti.
Hän on saanut mut tekemään jotain, mitä en normaalisti tekisi koskaan.
Hän on voinut ehdottaa myöhään illalla, että lähdetään ajelemaan ja mä olen jopa suostunut, vaikka joinakin kertoina olen kerennyt jo unilääkkeetkin ottamaan.
Mutta jotenkin hän on siinä onnistunut.

Mä olen ajatellut noita mun rutiineita ja tiettyjä kaavoja ja kuinka kiinni mä olen niissä.
Mua asia ei haittaa, eikä M:kaan ne haittaa, hän osaa elää jo niiden mukaan eikä ole pahoillaan, ei hermostu vaan ymmärtää mua.
Mutta M on ainut joka sen ymmärtää.
Kaikki muut yrittää väkisin repiä liikkeelle ja tuolloin mä takerrun vielä tiukemmin kiinni vilttiin ja villasukkiini ja olen kuin uppiniskainen pikkutyttö polkemassa jalkaa maahan "Mä en TAHDO!"

Hyvin moni ihminen on jo luovuttanut mun kohdalla ja he eivät enää yritä edes.
Mikä sopii mulle oikein mainiosti.

Mutta jossain aivoni sopukoissa ymmärrän kuitenkin, kuinka sairaalloisen tiukasti pidän rutiineistani kiinni.
Mutta mulle mun rutiinit on turva.
Ne on mun mukavuusalue, jossa mä tunnen olevani turvassa kaikilta niiltä asioilta mitä voi tapahtua.


Joitakin vuosia aiemmin mun tilanne meni paljon pahemmaksi.
Mulla on ollut hyviä ja huonompia kausia niiden suhteen.
Mutta muutama vuosi sitten sairastuttuani paniikki- ja ahdistuneisuushäiriöön, en voinut liikkua oikein missään.
Mä välttelin moottoritiellä ajoa useita kuukausia, koska jokaikinen autoilija oli uhka mulle.
Vältin sosiaalisia tilanteita, vältin katse- ja ihokontaktia.
Vältin vastaamasta puhelimeen.
Mä elin tiukasti omassa maailmassani kiinni, eikä kukaan edes yrittänyt auttaa mua siitä pois.
S sysäsi tuolloin vain enemmän lokaa mun niskaan haukkumalla ja nauramalla mun peloille.
Hän vähätteli mun oloani, naureskellen kertoi niistä muille ihmisille ja muisti kertoa kuinka sairas ihminen mä olen päästäni.
Mä en saanut mitään apua.

M yrittää parhaansa mukaan auttaa mua.
Hän on pitänyt tiukasti kiinni, kun mä olen saanut paniikkikohtauksen.
On hiljaa silittänyt mua, kun maailma mun ympärillä on romahtanut.
Hiljaa ja kärsivällisesti tukenut mua, eikä ole vähätellyt mun sairauttani eikä mun olotilojani.
Hän on ymmärtänyt mua.

M on kaikella suurella kärsivällisyydellä kuitenkin hiljalleen yrittänyt palauttaa mua enemmän normaaliksi.
Hän on saanut mun ja viltin symbioosia löyhentymään,  saanut mut liikkumaan hetken mielijohteestakin.

Mä en haluaisi olla riippuvainen kenestäkään ihmisestä, mutta M on ollut mulle enemmän kuin kumppani.
Ilman häntä en uskoisi, että olisin edes näin pitkällä missä olen nyt.
Koskaan kukaan ei aiemmin ole yrittänyt edes auttaa.

Ja nyt mulla on elämässä ihminen, joka omasta impulsiivisesta luonteestaan huolimatta, jaksaa olla vierellä kun mä otan vauvan askeleita kohti normaalimpaa elämää.

Armo

Minut ympäröin tyhjyydellä jotta voisin nähdä
Jotta oppisin itse mitä tunnen
Ja tietäisin sen
Nyt on mentävä yksin
Kulkee pitää ilman varjoo
Osan jäätävä taakse jotta toinen voi loppuun löytää
Tätä hetkeä kartoin, tätä väistin, tätä niin pelkäsin
Sen on tultava loppuun
Nyt on aika
Viimeiseen tiimaan
Tähän päättyy paljon hyvää, paljon kaunista
Jonka raajat kuolleet on
Tän täytyy mennä näin
Vaikka tahtoisin kieltää, koittaa säilyttää
Mutta tiedän et on turhaa
Armoo viivyttää

Kyseinen Apulannan kappale on merkinnyt mun elämässä paljon.
Mä olen huomannut kyseisen kappaleen löytäneen aina uudestaan ja uudestaan uusia merkityksiä mulle.

Laulun sanat koskettavat mua.
Mä kuuntelin tuota kun S jäi pettämisestä kiinni.
Silloin koin sanat nimenomaan armolliseksi.
Anna anteeksi.
Anna armoa.
Ja kun mä olin armollinen hänelle ja annoin anteeksi, samalla mä ymmärsin hylänneeni itsestäni jotain.

"Osan jäätävä taakse, jotta toinen voi loppuun löytää"

Laulun sanat olivat merkitykselliset myös mun ja S:n erotessa.
Mä kuuntelin tuolloinkin taas hyvin paljon kyseistä kappaletta.
Silloin nuo sanat olivat mulle kaikki ne sanat, mitä mä en saanut sanottua ääneen.
Ne oli sanoja, jotka olivat olleet jo kielen kannalla pitkään mutta multa puuttui ääni ja rohkeus sanoa ne ääneen; Mä en rakasta sua enää

"Minut ympäröin tyhjyydellä jotta voisin nähdä
Jotta oppisin itse mitä tunnen
Ja tietäisin sen
Nyt on mentävä yksin
Kulkee pitää ilman varjoa"

Mä todella ympäröin silloin itseni tyhjyydellä. Mä kylmetin itseni täysin, mä en pystynyt olemaan S:n lähellä, mä en voinut nähdä häntä enkä kestänyt edes kuulla hänen askelia rappusilla.
Mä suljin itseltäni täysin tunteet.
S oli kuin varjo mulle, se oli aina siinä jossain ihan lähellä.
Kiinni minussa, oli aina ollut.
Ja mun oli pakko päästä irti.
Ja mä olen oppinut tuntemaan mun tunteet ja nyt mä ymmärrän.

"Tätä hetkeä kartoin, tätä väistin, tätä niin pelkäsin
Sen on tultava loppuun
Nyt on aika"

Tässä samalla kun mä oon edelleen rikkinäinen ja hajalla kaikista asioista, niin mä löydän vieläkin noista sanoista merkityksiä mulle.
Nyt niissä sanoissa on jotain uutta;
Muutakin kuin vain surua ja tuskaa.
Niissä on toivoa ja uskoa.
Niissä sanoissa on jotain hyvää.

Ne ei ole enää sanoja mun anteeksiannosta muille ihmisille,
niissä on sanoja mun anteeksiannosta ja armollisuudesta itselleni.

Ehkä mä joku päivä pystyn antamaan anteeksi, olemaan armollinen itselleni.
Ehkä armo joku päivä tavoittaa minutkin.

Mä toivon sen löytävän mut jonain päivänä.

Ei mitään hätää.

Kun aloittaa koko elämänsä alusta, on se raskaampaa kuin vanhassa sinnitteleminen.
On joutunut esimerkiksi muuttamaan ajattelutapaansa, huonoja tapoja, aikatauluja, elämän rytmiä.
Tai no joutunut ja joutunut, itsehän mä olen halunnut ne muutokset tehdä, lähinnä siksi etten itse toistaisi omia virheitäni.

Yksi iso muutos on, että mä olen nykyään kauhean suora.
Multa ei enää saa ympäripyöreitä vastauksia, olan kohautuksia.
Mä en kysyttäessä "Mikä on hätänä" vastaa enää ei mitään, vaan kerron mikä on vialla.
Monia ihmisiä tää asia ei ole miellyttänyt suurestikkaan, he kun ovat tottuneet sellaiseen minään, joka ei pahoita kenenkään mieltä.
Kun me alettiin M:n kanssa seurustelemaan, silloin mä vielä vastasin ei mitään, kun mä yhtenä päivänä tajusin kuinka perseestä se on.
Piilotella jotain ikävää asiaa, vastata ei mitään, kun oikeasti haluaisi huutaa ne asiat päin naamaa.

Tottakai välillä tulee se ei mitään, jos oikea syy on suhteellisen mitätön asia eikä halua sillä vaivata ketään. Mutta sellaiset isot asiat, ongelmat ja murheet sekä mielipiteet mä olen oppinut sanomaan ääneen.
Ja sillä olen karkoittanut ihmisiä pois elämästäni, koska mä en olekkaan mukava, joustava ihminen enää heidän silmissään.
Jos mulle oli vaikeaa oppia puhumaan asioista ääneen, oli M:lla kyllä myös suuria ongelmia sen kanssa.
Hän ei ollut tottunut keskustelemaan asioista ja ongelmat ei ollut vakavia jos niistä ei karjuttu niin että koko naapurusto olisi tietoinen ongelmasta.
Tästä mä taisin aiemmin rustatakkin, että mä en ole oikeastaan hänelle huutanut.
Pari kertaa olen kyllä, yhden kerran karjuin kun hän suuttui kännipäissään maailman typerimmästä asiasta ja loukkaantui kun mä olinkin oikeassa ja hän väärässä.
Sanoi mulle jotain todella tyhmää sitten ja silloin mä huusin hänelle.

Mut sitten taas näiden meidän oikeiden kriisien keskellä mä en ole huutanut, vaan keskustellut ja pistänyt hänetkin puhumaan.
Jos mä jotain edellisestä suhteestani olen oppinut, niin ne ongelmat ei häviä jos niistä ei puhuta ja jos niitä ei perinpohjin selvitetä.
Mulla ja S:lla oli tosi paljon riitoja.
Me riideltiin, äyskittiin ja karjuttiin toisillemme. Uhkailtiin ja haukuttiin toisiamme, syyteltiin ja lopulta tuli aina se masentava hiljaisuus.
Jolloin kumpikaan ei sano toiselleen mitään. Ne päättyi aina siihen, että mä pyysin anteeksi ja asia painettiin villaisella, mutta KOSKAAN niitä ongelmia ei puitu ja puhuttu kokonaan läpi.
Niistä isoon ääneen tapeltiin, sovittiin ja "unohdettiin", kunnes seuraavan riidan aikana ne edelliset aiheet kaiveltiin taas esille ja rumba oli valmis.
Tuota samaa mä en halunnut M:n kanssa toistaa, vaan yhdessä hetkessä päätin että ei mitään ei ole validi vastaus, hiljaisuus ei ole hyvästä ja ongelmat ei häviä puhumattomuudella eikä huutamalla.

Samoin mä olen toiminut nyt ystävien, kavereiden ja sukulaisten kanssa.
Mä en nyökyttele ymmärtäväisenä enää, nostan asian esille jos joku vaivaa ja pyrin keskustelemaan.
Kaikkien kanssa tämä ei toimi ja niitä ihmisiä on jäänyt nyt taaksepäin.
Mä en enää hyväksy myöskään sitä, että mun ajatuksia ja/tai toimintaa yritetään manipuloida tai että mä jättäisin jonkun asian sanomatta ääneen, vain koska jollekkin ihmiselle ei ole koskaan puhuttu suoraan.

Mun tämä yksi läheinen on kuulunut juuri tuohon porukkaan.
Kukaan meistä ei ole koskaan uskaltanut sanoa asioita suoraan, kun on pelätty miten hän reagoi.
Hän on saanut tehdä ja touhuta ja sanoa mitä huvittaa, koska me muut olemme pelänneet hänen reagointia jos sanommekin mielipiteemme suoraan.
Mun kohdalta se on nyt loppu.
Oli kammottavaa huomata kuinka paljon tämä yksi läheinen on mua manipuloinut ja kietonut pikkurillin ympärille.
Kuinka hänen kohdalla mun arvot ei olekkaan päteneet, vaan hän on aina ollut poikkeus sääntöön.

Hän valitettavasti on ihminen, joka ei ole oppinut virheistään, koska ei ole koskaan niitä nähnyt.
Osittain meidän "ansiosta", koska emme ole koskaan sanoneet poikittaista sanaa vaan aina vain ymmärtäneet ja tukeneet häntä.
Hän on valitettavasti myös sellainen ihminen, että joko kuulut hänen elämään 110% tai et ollenkaan, kultaista keskitietä ei ole olemassakaan.
Hän on kontroilloiva ja manipuloiva ihminen.
Ja kun mä huomasin kuinka negatiivisesti hän on vaikuttanut minuun, tein sen irtaantumisen.
Tunteiden kylmettäminen omaa läheistä kohtaa on erittäin vaikeaa ja jotta mä saan elää rauhassa, tarkoittaa se valitettavasti sitä että mun on blokattava hänet kokonaan pois.
Koska kultaista keskitietä ei tunnetä hänen maailmassaan, eikä hän näe tehneensä koskaan mitään väärää.
Mun pitäisi kyllä ymmärtää ja auttaa, mutta hänen ei.

Ja mä olen niin kyllästynyt siihen, että mun odotetaan aina olevan ymmärtävä.
Mä oon kyllästynyt siihen, että mun oletetaan automaattisesti olevan se tuki-ihminen joka asiaan.
Mutta totaalisen kyllästynyt ja myös vihainen siitä, kun huomasin olleeni monen ihmisen roskasäkki, johon on tuupattu vuosikausia murheita ja harmeja mutta sen kerran kun mä olisin kaivannut apua, ei sitä auttavaa kättä tarjottu vaan käännettin selkä ja mun asioita vähäteltiin.
Näihin tunnelmiin päättyi yksi pitkä ystävyyssuhdekkin.
Sen päättäminen tuntui todella raskaalta ja ikävältä päätökseltä, mutta myös helpottavalta.
Koska mä olen järjestäen yrittänyt poistaa negatiivista ajattelutapaani ja negatiivisia asioita sekä ihmisiä elämästäni, tuli tuo ystävyyssuhde myös samalla päätepysäkille.

Mun romahtamisen keskellä mä en jaksanut mitään.
Mun ihan oikeasti piti sinnitellä, että mä pysyn järjissäni. Joinakin päivinä tuntui siltä, että jaksoi hädintuskin hengittää.
Ja kun sä olet yö toisensa perään pelännyt, itkenyt ja ollut nukkumatta, ei olo ollut tuolloin sellainen että olisin voinut hoitaa kaverisuhteita.
Tätä ei tuo ystävä ymmärtänyt, vaan kippasi vielä vähän enemmän paskaa niskaan.
Hän ei halunnut uskoa, että elämässäni oli menossa silloin todella raskas ajanjakso, vaan hän käänsi selän.
Ja sen jälkeen ei mikään ollut kuin ennen, se ystävyys tuli päätepysäkilleen, koska hän käänsi minulle selkänsä sillä hetkellä kun mä tarvitsin ystäviäni enemmän kuin koskaan aiemmin.
Muutama ihminen oli tukena sinnikkäästi ja kesti mun itkut ja hiljaisuuden.
Siitä syystä mä osaan arvostaa heitä ihmisinä ja ystävinä entistä enemmän.

Vanha minä olisi jälkeenpäin pyydellyt tuolta ystävältä anteeksi, kun minä olen ollut huono ystävä.
Uusi minä ei pyydellyt anteeksi.
Koska uusi minä ei näe syytä sille, miksi mun olisi pitänyt pyytää anteeksi sitä että mun maailma romahti?

Kaikkia suhteita ei ole tarkoitettu kestämään.
Vuosien aikana elämässä piipahtaa ihmisiä, jotkut tulevat jäädäkseen ja toiset vain käväisevät hetken.
Jokainen heistä opettaa meille jotakin uutta.
Ja sen vuoksi olen tietyllä tavalla kiitollinen jokaiselle ihmiselle, joka mun elämässä on ollut mukana.

Wyääääääh!

Mulle tän blogin kirjoittaminen on todella raskasta, vaikka tiedostan että moni voi saada kuvan että kirjoitan tapahtumia todella kevyt mielisesti.
Mä oon huomannut olleeni todella surullinen ja alakuloinen, mitä enemmän olen kirjoittanut asioita.
Mä joudun ensimmäistä kertaa myöntämään asioita ja tapahtumia.
Ja mä joudun tutustumaan itseeni ja omiin toimintatapoihin.
Sekä ensimmäisen kerran mä kerron teille minkälainen ihminen mä oikeasti olen.
Ja se on pelottava asia.

Samalla kun mä tietoisesti annan teille luvan tutustua muhun, mä pelkään sitä että te saatte tietää minkälaiseen ihmisen te olette päästäneet elämäänne.
Mä pelkään, että siinä missä mä avaudun niin muut sulkee sydämensä multa, saadessaan tietää totuuden ihmisestä, kenet ovat luulleet tunteneensa.

Mä en ole se ihminen, jonka näette edessänne, enkä mä ole sellainen joksi olette luulleet.
Mä tiedän monen ihmisen arvanneen mun oikeasti olevan jotain enemmän ja jotain vähemmän, kuin millaisen vaikutelman olen itsestäni antanut aiemmin.

Mutta onhan se pelottavaa, kertoa kuka mä olen ja mitä mulle on tapahtunut ja miksi musta on tullut tällainen ihminen.
Mä toivon että kauhean moni ovi ei sulkeudu mun edestä, kun mä avaan teille nämä asiat.

Mä toivon, että te antaisitte mulle mahdollisuuden.

Mä oon toivonut monelle ihmiselle pahaa ja joinakin hetkinä havahtunut huomaamaan ajatelleeni jonkun ihmisen eliminoimista tältä planeetalta.
Mä olen hiljaa mielessäni kironnut muita, toivonut heidän kärventyvän helvetissä ja kokevan saman tuskan, jota he ovat mulleet aiheuttaneet.
Mä olen hyvä ystävä ja kumppani siihen saakka kun mua loukataan.
Sen jälkeen olen helposti kylmä ja paha ihminen.
Mä olen nauttinut niistä hetkistä, kun olen voinut satuttaa sellaista ihmistä joka on mua satuttanut.
Mä olen sanonut hirvittäviä asioita ääneen satuttaakseni toista.

Moni ihminen ei ole nähnyt musta sitä puolta.
Ja mä en itse halua nähdä sitä puolta itsestäni.
Se on synkkä salaisuus, jota mä kannan mukanani.
Tietoisuus siitä, kuinka paha ihminen mä halutessani olen.
Voi olla että sekin on yksi syy siihen, miksi en halua päästää ihmisiä lähelleni.
Jotta he eivät koskaan näkisi totuutta minusta.
Ja näin he eivät pääse satuttamaan mua enkä mä heitä.


Oon ollut myös todella alamaissa tän blogin kirjoittamisen myötä.
Eilen illalla sohvalla tulikin itku.
Sanoin juuri M:lle, et mul on ollut tosi raskas olo viime päivinä ja mä en jaksais nyt mitään ylimääräistä, mitä mun niskaan (ylläripylläri) taas viikonloppuna kipattiin ja mä jouduin kohtaamaan taas todellisuutta rankalla kädellä ja kylmettää mun tunteita.
Tätä asiaa mä siinä vuodatin hänelle ja itkin.
Hetkeen en ollutkaan itkenyt, mut eilen itketti ja paljon.
Jotenkin huoli, suru, viha, pettymys, katkeruus ja kaikki negatiiviset tunteet tulvahti pintaan (leikkö ovulaatio-aika) ja mä kyynelehdin ja sopersin ongelmiani M:lle ja se pyyhki kyyneleitä mun kasvoilta pois, ihana mies <3
Tän kirjoittaminen on ollut tosi raskasta ja tulee olemaankin vielä raskasta.
Mä olen nyt hirveästi analysoinut omaa käytöstäni ja väkisin se on vetänyt maihin, kun on jatkuvasti sellainen olo et mä oon kertakaikkisen epäonnistunut ihminen ja todellakin viallinen.

Mutta eilisen itkun myötä olo myös helpotti.
Ymmärrän taas paremmin miksi mun on kylmetettävä tunteet tuota yhtä läheistä kohtaan.
Enkä mä ehkä niin epäonnistunut ole, kai?

(Ja tää on niin sekava sepostus ettei tosikaan.. huhhuh.)

Häiriö.

Joinakin valoisina hetkinä kaipaisin hirveästi uusia ihmisiä elämääni.
Haluasin niin kovasti uusia kavereita,  haluaisin että mulle soitettais joskus ja olis kiva kun kävis vieraita.
Ja sitten kun on mahdollisuus saada uusia kavereita, mä meen ihan lukkoon.
Tuntuu vaikealta aloittaa uutta kaverisuhdetta.
Tai jos joku soittaa ja kysyy voiko tulla kahville, mua ahdistaa.
Ja jos joku erehtyy kysymää mua johonkin, alkaa ahdistaa.
Mä oon näköjään kauhea ahdistunut ihminen.

Tän pitkän sairasloman takia mun sosiaalinen elämä on kutistunut entisestään.
Mä oon niin kahlittuna kipujen ja ahdistuksen kanssa kotiin, enkä enää jaksais yrittää edes.
On paljon helpompi olla vain.

Mua ahdistaa töihin paluu ja toisaalta mua ahdistaa kotona oleminen.
Pelottaa tosi paljon, et oonko mä vielä kykenevä tekemään töitä.
Kivut hallitsevat niin paljon arkea ja on jo tottunut siihen lääketokkuraan ja omaan rytmiin.
Ja tuntuu että työ sekottaisi mun arkea kauheasti.
Joinakin hetkinä mä melkein toivon, et mut irtisanottaisiin.
Ja mä saisin jäädä vaan kotiin.
Tai että mut todettais työkyvyttömäksi...

Ja mua ärsyttää se, et mun pitäis palata töihin vaikka kaikki mun hoidot on joko kesken tai vasta alkamassa.
14. päivä mulla on eka psykoterapeutin käynti ja marraskuussa on magneettikuvaus lantiosta ja ortopedin tapaaminen.
Nekin on vasta tulossa ja mun pitäis miettiä jo työasioita.
Vaikka oonhan mä "lorvinut" jo pitkään, kiitos julkisen sairaanhoidon.
Mun kipujen syitä on kyllä tutkittu jo jopa sen verran, että tiedän ettei mulla ole välilevynpullistumaa.
Muuta mä en sitten tiedäkkään.

Mä oon rampannut erikoislääkäreillä, työterveydessä, kipulääkärillä, kipupsykologilla, psykiatrilla...
Mulla on vaihdettu lääkkeitä, lisätty annostuksia, otettu lääkkeitä pois.
On ollut tns-laitetta, tukivyötä. Rauhoittavia, kipukynnystä nostavaa, huumepohjaisia kipulääkkeitä.
Mä oon kärsinyt parit vieroitusoireet ja kärsinyt uusien lääkkeiden sivuoireet.
Ja mä oon tosi v ä s y n y t !
Mulla on kroonistunut unihäiriö, joka öiset painajaiset, yöhikoilu.
Mun vatsa reistaa, mielialat heittelee, paino jojoilee.
Nykyiseen lääkitykseen mä oon kohtuullisen tyytyväinen.
Mä syön 90mg/päivä Cymbaltaa kipuihin ja mielialaan, sekä iltaisin 15mg Mirtazapin ja 2x3mg Melatonin nukkumiseen.
Mä syön enää vain 2-5kpl Panacodia päivässä, entisen 5-10kpl sijaan.
Panacodin vähentäminen oli rankkaa, mä kävin ylikierroksilla muutaman päivän ja olin tosi hermostunut koko ajan, mut nyt tää menee jo hyvin.
Panacodin rinnalla tukena on vielä Sirdalud 2mg, jota nappailen tarpeen mukaan.

Mä siis olen oikeasti lääkepöhnässä 24/7, eikä siitä vähäisestäkään normaali elämästä tulisi mitään ilman lääkkeitä.

Erityisen tyytyväinen mä olen Cymbaltan mielialaan olevasta vaikutuksesta.
Musta ei ole tullut zombia, niinku monesta aiemmasta mielialalääkkeestä, enkä mä käy ylikierroksilla.
Itken jos itkettää, nauran jos naurattaa. Mut mitään hirveitä romahduksia masennukseen ei enää tule.
Mulla ei ole kaksisuuntaista mielialahäiriötä, vaikka äkkiseltää voisi vaikuttaa niin.
Mulla on vain pitkittynyt masennus, paniikki- ja ahdistuneisuushäiriö, syömishäiriö ja kasa muita häiriöitä.
Mä luulen, että psykoterapiassa tullaan pureutumaan siihen mahdolliseen dissosiaatiohäiriöön ja katsotaan kuinka paljon sieltä löytyy sitä identiteettihäiriötä myös.
Pipipää, mikä pipipää <3

Mä haluaisin itse oppia elämään näiden häiriöiden kanssa ja pienentää niiden vaikutusta mun elämään.
Musta olisi ihana ajatus, jos mä vielä joku päivä olisin spontaanimpi, sosiaalisempi ja mukavempi ihminen.
Tai kaiketi mä siis mukava olen, mut mä haluaisin saada itseni siihen kuntoon että mä voisin päästää uusia ihmisiä helpommin elämääni.

Mun yksi ihanaakin ihanampi ihminen on kadehdittavan sosiaalinen.
Kaikki pitävät hänestä ja hän löytää helposti uusia ihmisiä elämäänsä mukaan.
Mäkin pidän hänestä ja hän on todella rakas ystävä mulle, joka on jaksanut katsella mua ja olla mun tukena.
Mut mä haluaisin ripauksen tämän ihmisen sosiaalisista taidoista.
Hän jotenkin huokuu sellaista ihanaa positiivisuutta ja ihmiset hakeutuvat hänen seuraan.
Mun seuraan taasen ei helposti hakeuduta, koska mä olen sosiaalisesti paljon etäisempi ja kylmän oloinen, vaikka se johtuu vain mun epävarmuudesta.
Mä oon epävarma itseni suhteen ja mä oon epävarma muista ihmisistä.
Jotta mä pystyn tutustumaan johonkin ihmiseen, mun pitää saada tarkkailla häntä sivummalta, niin että mä oikeasti näen millainen ihminen hän on.
Ja vasta sen jälkeen mä voin alkaa itse tutustumaan.
Ja mä tutustun ensin kunnolla toiseen, ennenkuin annan itsestäni jotain.

Mä tiedostan, että moni ajattelee mun olevan avoin, mutta se on vähän kuin työhaastattelu; Sä annat itsestäsi tiettyjä asioita tiedoksi, jotka ajattelet olevan uuden työnantajan hyvä tietää.
Ja vasta kun työpaikka, esimies yms ovat tarpeeksi tuttuja, voit kertoa itsestäsi vähän enemmän.

Mä voin helposti kertoa itsestäni asioita ja tapahtumia, mutta ne asiat on sellaisia mitkä ei kosketa mua.
Mä voin tuosta vaan kertoa jollekkin, että mä oon käyttänyt huumeita, mutta ne syyt ja ne tunteet mitä mä oon kokenut, kerron vasta kun mä luotan johonkin enemmän.
Kerroin mä M:lle tosi avoimesti alussa kaikista jutuista, mutta nyt mä vasta oon avannut sille minkälaisia tunteita ne on mussa herättänyt, millaisia traumoja jostain on jäänyt.
Toisin sanoen, mä avaan mun sydäntä myöhemmin.
Mä pidän kaikki ihmiset ensin tietyn matkan päässä itsestäni ja jos se henkilö tuntuu "mun ihmiseltä" niin sit mä voin kertoa oikeita, mua koskettavia asioita ja tunteita.


Joten te ihmiset, jotka mut tiedätte, tunnette;
Tässä mä oon.
Ja tällainen mä oon ja näin mä ajattelen.

Mä kaipaan ystäviä ja ihmisiä elämääni, mutta mä pelkään.

Hyväksikäytetty.

En haluaisi sanoa, että tunnen oloni likaiseksi.
Tai satutetuksi.
En haluaisi myöntää, että tunnen itseni usein arvottomaksi.
Enkä haluaisi olla hyväksikäytetty ihminen.

Kun puhutaan hyväksikäytöstä, tulee ensimmäisenä mieleen henkilön oikeus seksuaaliseen koskemattomuuteen.
Mutta hyväksikäyttö on paljon muutakin.

Se muuttaa ihmistä ja ajattelumaailmaa.
Ei ole enää viatonta, puhdasta oikeutta.
Eikä ole luottamusta.

Mä tunnen oloni hyväksikäytetyksi monella tapaa.
Mun kiltteyttä on käytetty hyväkseen.
Mun ruumista on hyväksikäytetty.
Mun sydäntä ja mun rakkautta on hyväksikäytetty.

Enkä mä tiedä mikä noista on se pahin asia.

Seksuaalinen hyväksikäyttö ei ole kauheasti jättänyt muhun haavoja, tai en ainakaan niitä ole vielä koskaan tiedostanut.

En ollut enää neitsyt tuolloin.
Naapurissa asui mun ihastus ja mä kävin heillä usein kylässä.
Haihattelin suuria toiveita, että tämä poika olisi tykännyt mustakin.
Ei tykännyt, mutta hänen isä kyllä tykkäsi.

Yhden kerran olin taas menossa heille, mutta kyseinen poika ei ollut kotona vielä ja hänen isä sanoi että voin jäädä odottamaan.
En enää muista tapahtumien kulkua, mutta muistan kuinka hän sulki makuuhuoneen oven, riisui mut ja raiskasi.
Mä muistan hänen hengityksen hajun ja sen vanhan ruumiin painon mun päällä.
Ja mä muistan kuinka hän huohotti mun korvaan ja vaati mun sanovan, että mä nautin siitä.
Mä tuijotin sivulla olevaa seinää vaiti.
Mua oksetti myöhemmin ja mä halusin pesulle.
Muistan miten arvoton olo mulla oli ja kuinka mä halusin pestä vaan sen vanhan ruumiin painon mun päältäni pois.

Mä kerroin ainoastaan mun ystävälle tuosta tapahtuneesta ja hän nauroi mulle.
Nauroi ja käski lopettaa paskan puhumisen.
Ja mä en enää koskaan kertonut siitä kenellekkään.
Mä olin 13vuotias ja olin arvoton.

Nyt jälkikäteen asia tuntuu kammottavalta painajaiselta, mutta samaan aikaan musta tuntuu etten mä ole ollut osallisena tapahtuneeseen.
Aivan kuin tämä asia ei olisi tapahtunut edes mulle.
Se on muisto, minkä mä tiedän tapahtuneen mutta mä en koe sitä tapahtuneen.

Ehkä sen takia en koe tuota seksuaalista hyväksikäyttöä kaikista pahimpana asiana, koska mä en koe sen tapahtuneen itselleni.

Mun monet aikaisemmat "ystävät" ovat käyttäneet mun kiltteyttä hyväksensä.
Mä olen nähnyt vierestä, kuinka mun ystävä on maannut mun poikaystävän kanssa.
Olen nähnyt kun mun silmien alla on viekoteltu poikaystävä.
Mä olen toiminut lapsenvahtina ystäväni lapselle, jotta hän on päässyt panemaan mun poikaystävän kanssa.
Olen nukkunut rauhallista unta makuuhuoneessa luottavaisena, kun samaan aikaan olohuoneessa exäni ja siskoni ovat touhunneet.
Olen odottanut exääni hakemaan mua töistä, kun hän on nauttinut autossa suihinotosta juuri hetkeä aiemmin.
Mä olen nähnyt kun mun sydän on otettu irti rinnasta ja revitty riekaleiksi.
Mä olen kuullut kuinka arvoton ihminen mä olen ja kuinka mä olen ansainnut kaiken tämän.
Ja mä olen uskonut sen kaiken.
Mä olen uskonut, etten mä edes ansaitse parempaa koskaan.

Ja mä en enää koskaan luota yhteenkään ihmiseen.
Mua on satutettu, hakattu, raiskattu ja loukattu liian monta kertaa, että mun on vaikea uskoa kenestäkään vain hyvää.
Mä odotan jokaisesta ihmisestä jotain pahaa tapahtuvan.
Mä en halua päästää ihmisiä lähelleni, ettei mua päästä enää satuttamaan.
Koska sen jälkeen musta ei olisi enää mitään jäljellä, ei edes sitä arvotonta paskakasaa, joka olen ollut niin monelle ihmiselle elämäni aikana.

Ja mua pelottaa helvetin paljon, koska M on päässyt mun ihon alle ja kiinni mun sydämeen.
Ja mä pelkään, että näiden tapahtuneiden asioiden takia en opi luottamaan häneenkään koskaan kunnolla.
Mä pelkään, että hän lähtee ja samalla mä pelkään että hän on tuossa jäädäkseen.
Koska mä en vieläkään voi uskoa, että mä olisin onnen arvoinen.

Mä pelkään olevani ikuisuuden hyväksikäytetty, arvoton paska.

Sanoista teoiksi, hyvästä pahaksi
Sisällä jälki ikuinen
Valosta pimeyteen, kahleista vapauteen
Niin suru löytää sinutkin

Viimein kun kaikki niin kauniilta tuntuu
Aika mustaa muistot kuitenkin
Kultainen aika on jo kuihtunut pois
Ja niin aika mustaa muistot viimeinkin

Heikosta vahvaksi, varkaasta antaja
Iho kyynelvirran alta ruostunut
Rakkaudesta vihaksi, ei sitä tahtonut
Niin suru löytää sinutkin

Uniklubi-Aika Mustaa Muistot

Huumeet.

Isäni myötä huumeet ovat olleet kohtuullisen arkipäiväinen asia mun elämässä.
Tosin silloin kun äiti ja isä oli vielä yhdessä, en mä huumeista sinällään tiennyt mitään.
Isä oli vain hiukan erilainen isä kun muut.

Heidän eron jälkeen, isä muutti omaan asuntoon ja me omaamme.
Mä kävin suht säännöllisesti hänen luonaan viikonloppuisin ja koulun jälkeen.
Koulusta kun ei ollut pitkä matka hänen asunnolleen.
Jos omat muistikuvat pelaavat, olin neljännellä tai viidennellä luokalla, kun kävin usein siivoamassa hänen asuntoaan ja tienasin taskurahaa sillä.
Kävin myös käyttämässä koulun jälkeen koiraa ulkona.
Useimmiten kävin yksin, mutta joinakin kertoina oli kaveri mukana.
Tuolloin mä tiesin ja ymmärsin jo, että isä käyttää huumeita ja mulle se oli ihan normaalia.

Mutta en mä sitä julistanut koulussa, että mun isä on narkkari.

Kerran taas koulun jälkeen menin siivoamaan sinne ja mun silloinen paras kaveri lähti mukaan avuksi.
Ja hän löysi neulat.
Hyllyn päältä ne kaikki käytetyt ruiskut.
Ei hän oikein mitään siihen sanonut, mä neuvoin vaan mihin ne pitää laittaa.
Mä tiesin jo ettei varsinaiseen neulaan saanut koskea ja tiesin mihin ne piti kerätä.
Asia jäi siihen, eikä me puhuttu niistä ruiskuista mitään.
Mutta hän kertoi koko meidän luokalle siitä.
Että mun isä on narkkari ja kuinka hän joutui siivoamaan oksettavan narkkarin sotkuja ja käytettyjä neuloja. Ja miten ö-luokan kansalainen onkaan kyseessä.

Kaikki saivat tietää ja mua pilkattiin.
Mulle naurettiin, vittuiltiin ja auottiin päätä.
Haukuttiin narkkarin äpärälapseksi.

Ja sen hetken jälkeen mä olen hävennyt isääni ja mun taustoja.
En muista enää mitkä todennäköisyys tilastot lapsen huumeiden käytölle on, kun vanhempi/vanhemmat ovat päihdeongelmaisia.
Iso se tilasto kuitenkin on.

Ja niinhän se menee; päihdeongelmaisen lapsi joko sortuu itse, tai tekee todellakin kaiken toisin kuin oma vanhempi.
Mä menin tilaston mukaan ja aloin käyttää itsekkin.
Musta tuli tilastolapsi.

Ensimmäinen kokeilu kannabiksesta oli 12vuotiaana ja silloin mä ihastuin siihen tunteeseen, minkä se sai aikaan.
Aloin polttelemaan satunnaisesti ja samaan aikaan alkoholi tuli mukaan kuvioihin.
Nyt en ole varma oliko ensimmäinen piri-kokeilu 13 vai 14vuotiaana.
Luultavemmin 13vuotiaana.
En mä kovinkaan säännöllisesti tuolloin käyttänyt, polttelin pilveä tai nokitin piriä
 jos siihen tarjoutui mahdollisuus.
Mutta tuolloin join todella paljon ja aloin käyttämään lääkkeitä sekaisin viinan kanssa.
Koulunkäynti alkoi jäämään paitsioon seitsemännellä.
Mä olin kotona ja koulussa sekaisin todella usein.
Tuolloin jäin myös todella paljon reissuille, palasin kotiin kun siihen kykenin.

Ja kouluun menin jos sattui huvittamaan.
Jollain ilveellä mä pääsin seiskalta läpi ja siihen se tyssäskin.
Kasilla kävin ihan muutamia tunteja hankkimassa lisää ongelmia, jälki-istuntoja ja aiheuttamassa harmia opettajille.
Mä join viinaa koulun vessassa ja murskasin pillereitä viinan sekaan.
Mä olin todella paha häirikkö silloin. (Vähän hävettää näin jälkikäteen)

Noihin aikoihin mä tapasin tuon toisen M:n.
Ja tuolloin mä aloin myös vetää piriä useammin, en kuitenkaan päivittäin missään vaiheessa.
Essot tuli myös kuvioihin tuolloin.
Lasun asiakas olin toki, koska kun mä en koulussa käynyt niin jotain piti tehdä.
Kerran olin lasun tapaamisessa mukana, aivan sekaisin ja mä pyysin mun sos.työntekijältä katkaisupaikkaa, koska mä olin jo itse tosi uupunut siihen kaikkeen.
Mulle on elävästi jäänyt mieleen, kun sossun tantta tuumasi että kyllä noin kaunis tyttö kadullakin pärjää.
Äitiltä paloi aivan totaalisesti hihat tolla käynnillä, onneks sen silloinen mies, mun isäpuoli oli paikalla rauhoittelemassa ja mä itse olin niin sekaisin etten jaksanut sanoa mitään.

En siis saanut katkaisupaikkaa.
Jossain vaiheessa kävin tutustumassa yhteen lastenkotiin, mutta ne ei huolinut mua sinne koska pelkäsivät et tuon huumeita pienempien saataville.
Mä en päässyt edes lastenkotiin :D

Jatkoin käyttöä ja mun ei enää tarvinnut käydä koulua lainkaan.
Ei edelleenkään ollut päivittäistä käyttöä ja sitä ei koskaan ole ollutkaan, joten mikään rapanarkkari en ole ollut.

Sitten oli yksi kohtalokas reissu.
Mä olin sen viikon aikana käyttännyt poikkeuksellisen paljon piriä, essoja, pilveä, viinaa ja lääkkeitä.
Vuoronperään tai sekaisin.
Mä en ollut nukkunut pariin yöhön ollenkaan, kun olin mennyt essopäissäni tän toisen M;n luokse.
Polteltiin pilveä ja mä sain jostain piriä ja mähän vedin sieluni kyllyydestä.

Mulla ei ole minkäänlaista käsitystä kuinka pitkään mä oon tuolloin valvonut, useamman vuorokauden ilmeisesti.
Ja siellä M:n luona valvomisen ja sekakäytön seurauksena, iski psykoosi.
Alkuun kaikki oli ihan ok ja jopa hauskojakin asioita näkyi, kuului ja "tapahtui", mutta jossain vaiheessa ne vaihtui painajaiseksi.
Sitä mukavaa psykoosia oli kestänyt ehkä pari vuorokautta ja sen jälkeen tuli ne kauheat.

Mä muistan kun mä istuin M:n luona kylpyammeessa ja mun päälle tippui ilmanvaihtohormista ötököitä ja kaikki asiat alkoi muuttumaan läpinäkyviksi.
Mä huusin ja kiljuin vähän väliä siellä ammeessa ja M:lla alkoi menemään jo hermot mun sekoiluihin.
Sillä oli kavereita kylässä ja itsellänsä hyvät kuosit heroiinista ja sit tää psykoottinen akka häiritsee sitä olotilaa kiljumalla.
Kun mä selviydyin vihdoin sieltä kylvystä pois, aloin meikkaamaan.
Mä meikkasin, pyyhin pois, meikkasin ja pyyhin pois.
Jossain vaiheessa M sanoi mulle, että mä näytän ihan pirihuoralta.
Mun oli pakko päästä pois siitä asunnosta.

Mä lähdin kävelee kaverin luokse, joka asui parin kilometrin päässä.
Oli talvi, päiväaika varmaan kun oli valoisaa ja kun mä kävelin, mä ääneen ihmettelin että on kumma talvi kun perässä tulee muurahaisia.
Oon mä mahtanut olla näky keskellä kirkasta päivää yksinään puhumassa ja ravistelemassa jalkoja, kun niitä muurahaisia tippui lahkeesta.
Jollain tavalla selvisin tän mun kaverin luokse ja mun oli pakko päöstä uudelleen kylpyyn, koska ihoa kutitti.
Mä muistan kun mä istuin sen suihkun lattialla ja hinkkasin käsiäni ja jalkojani juuriharjalla.
Mun kädet alkoi olemaan jo ihan vereslihalla siitä hinkutuksesta.

Ja sitten mä en voinut tulla pois sieltä suihkusta, kun kylppärin lattia oli täynnä skorpioneja ja mä kiljuin siellä hysteerisena.
Kaveri ei ihan arvostanut mun riehumista, koska juuri sillä hetkellä hänen vanhempansa olivat tulleet piipahtamaan nopeasti.
Hän tuli kuitenkin kantamaan mut pois sieltä suihkusta.
Mä menin hänen makkariin herättää toista kaveria ja mä muistan kuinka seinät tulvi perhosia ja ne lenteli ympäriinsä, yrittäen tunkeutua mun sisääni.
Menin parvekkeelle niitä karkuun ja tupakalle, kun parvekkeen seinät täyttyivät kärpäsistä ja mä yritin hypätä parvekkeelta niitä pakoon.
Onneks en päässy hyppäämään, kaveri kerkes estää.

Sen jälkeen tulivat madot.
Niitä tuli joka paikasta.
Ne tursus ulos mun ihostani, kiemurtelivat nahan alla ja mä näin ja tunsin ne.
Kun se mato valui ulos ihosta lattialle, siitä muodostui aina jotain läpinäkyvää ja pientä, vaikkapa pienen pieni läpinäkyvä koira tai leluauto. Ja kaikki ne tuhannet madot, jotka valuivat ulos, muodostivat läpinäkyvien asioiden armeijan mun jalkojen juureen ja mä en uskaltanut liikkua etten tallo niitä.
Koska ne juttelivat ja elivät ja olivat oikeita, niitä ei saanut hajoittaa.

Jossain vaiheessa aloin vittuuntumaan niihin matoihin.
Soitin toiselle kaverille, et voisko se käyttää mua lääkärissä kun madoista oli päästävä eroon.
Kaveri toki ymmärsi, että nyt mulla on heilahtanut iso kuppi nurin ja vei mut akuuttiin.
Siellä mä lääkärin vastaanotolla kerroin kaiken ja näytin niitä matoja ja kerroin niistä läpinäkyvistä leluautoista.
Lääkäri tuumasi, että hän ei osaa mua auttaa, mutta hän laittaa lähetteen erikoislääkärille joka osaa auttaa.
Loppujen lopuksi mut talutettiin ambulanssiin ja taakse mun kanssa tuli istumaan kolme ensihoitajaa, jota kovaan ääneen ihmettelin.
Ambulanssi kaartoi psykiatrisen eteen ja mut talutettiin sisään.
Mä olin hyvin hämmentynyt siitä asiasta ja ihmettelin vain asiaa kovasti, mutta en laittanut vastaan.

Sinne mä jäin.
Ja yöllä? mä heräsin, kun iso, läpinäkyvä mies oli kontillaan mun päällä ja kuristi.
Ja mä huusin, mutta kukaan ei tullut auttamaan.
Ehkä mä en ole edes huutanut ääneen.

Ja mun sängyn vieressä lattialla oli satoja, pieniä läpinäkyviä ihmisiä juhlapuvuissaan ja he tanssivat ja se musiikki kuului mun huoneessa ja he tanssivat pitkään.
Haltioituneena mä seurasin sitä tanssia ja kuulin sen musiikin.
Ja mä katsoin sitä niin kauan että mä nukahdin.

Mä olin kaiken kaikkiaan suljetulla liki kolme kuukautta.
Ensin vajaan viikon aikuisten osastolla tarkkailussa, kunnes musta tehtiin pakkohoitopäätös ja siirrettiin nuoriso-osastolle.
Mä olin tuolloin 15vuotias.
Painoa en tiedä tarkalleen, mutta vaarallisen laiha.
Alle 40kiloa ja omien aikaisempien muistojeni mukaan noin 37kiloinen, mutta tarkemmin asiaa muistellessani painoin tuon 37kiloa puoli vuotta osastolle joutumisen jälkeen.
Mulle aloitettiin psyykelääkitys tuolloin ja miljoona muuta nappia.
Silmät seiso päässä. Sen mä muistan.

Kolmen kuukauden pakkohoidon jälkeen mut siirrettiin perhekotiin asumaan, koska äiti teki päätöksen ettei voi ottaa enää mua kotiin asumaan.
Mä en muista tuosta osastolla vietetystä ajasta juuri mitään.
Mä muistan sen neuvottelun, missä äiti sanoi ettei ota enää mua kotiin ja antoi luvan kiireelliselle huostaanotolle.
Mä itkin ja muhun sattui todella paljon.
Tuntui siltä, kuin äiti olisi hylännyt mut.

Mä asuin perhekodissa noin 1½vuotta, muutin sieltä pois kun olin saanut käytyä peruskoulun kunnialla loppuun ja sain opiskelupaikan omalta kotipaikkakunnalta.
Perhekodin äiti omatoimisesti päätti lopettaa mun psykoosilääkityksen kuukausi sen jälkeen, kun olin muuttanut sinne asumaan.
Vieläkin mietin, oliko se aivan oikein tehty.

Mulla oli kotilomat joka toinen viikonloppu tuolta perhekodista, koska mut oli luokiteltu vaaralliseksi, arvaamattomaksi narkkariksi.

Kun mä vietin kotilomia, käytin edelleen satunnaisesti.
Paljon meni vkonloppuja piripäissään ja sitten perhekotiin takaisin pelko perseessä, jos tekevätkin huumeseulat.
Koskaan en jäänyt kiinni ton 1½vuoden aikana.

Mä muutin siis takaisin kotiin ja aloin opiskelemaan.
Alku sujuikin kohtuullisen hyvin ja mä seurustelin tuolloin.
Mut niin vaan alkoholi ja huumeet veivät ja opiskelu jäi.
Mä kävin nuorisovastaanotolla 18vuotiaaksi saakka viikottain, samalla mulle tehtiin aina huumeseulat ja aina mä jäin kiinni.
Mulle harkittiin silloin taas kotoa pois muuttamista johonkin laitokseen, koska olin vielä huostaanotettuna vaikka kotona asuinkin.

Lopputuloksena muutin silloisen poikaystävän kanssa yhteen ja lopetin opiskelun ja lähdin töihin.
Vapaat meillä meni huumeiden tai viinan kanssa.
Ja joka ikinen kerta mä pelasin mun psyykkeellä ja niitä harhoja ja matoja tuli joka ikinen kerta kun käytin.
Ja joka ikinen kerta mä melkein rukoilin pirilaskuissani, että ne menee ohi eikä mun tarvitse mennä hoitoon.

Huostaanotto purettiin, kun mä olin 18vuotias ja sitten mä olinkin omillani.
Me erottiin lopulta sen jätkän kanssa ja S tuli kuvioihin.

Kuukausi, pari S:n mukaan tulon jälkeen, mä päädyin kuitenkin vielä kerran käyttämään.
Ja sitä mä olen katunut enemmän kuin mitään muita aikaisempia sekoilujani.

Mies. Miehet.

Olen kokenut elämäni aikana muutaman maata järisyttävän suhteen ja sen mielettömän hullaantumisen, kun henki salpautuu ja perhoset liihoittelee vatsassa jo toisen katseesta.

Ensimmäin oli S.
Me tosiaan seurustelimme kertaalleen teini-ikäisenä.
Souvasimme useamman kerran yhteen ja erilleen, kunnes lopulta erosimme useammaksi vuodeksi ennenkuin päädyimme taas yhteen.
S oli teini-iän ensirakkaus.
Me päädyimme uudestaan yhteen, kun olin eroamassa silloisesta poikaystävästäni todettuani että se suhde ei vain toimi.
Olin tuolloin eräässä kultaisen kaaren ravintolassa töissä.
Ilta- ja autokaistavuoro.
S ajoi luukulle ja siinä pitkästä aikaa loimme katseen toisillemme ja vaihdettiin kuulumiset.
S lähetti mulle yöllä viestin "Vieläkö rakastat mua" ja siitä se lähti.
Meidän tosin ei pitänyt alkaa seurustelemaan, vaan mun ajatus oli että alan elämään itselleni pitkästä aikaa ja kerään rahaa säästöön reppureissua varten.
Reppureissu suunnitelmat muuttui hyvin pian pinnasänkyyn, vaippoihin ja vauvantuoksuiseen arkeen.
Osittain kadun sitä vieläkin, vaikka lastani en kadu kyllä hetkeäkään.
Mutta on vain jäänyt se olo, että tuolloinkin jätin taas elämättä ja siirryin nuoresta aikuisesta hetkessä vastuuntuntoiseksi äidiksi.

Mun ja S:n uuden suhteen alkuhuumaa ei kauan kestänyt, kun tilalle tosiaan tuli kasvava vatsa ja arki hyvin pian. Kaikki muu jäi.
En syytä tästä S:aa, kyllä se mun osuus siihen oli se suurin, koska mä keskityin rakentamaan täydellistä perhettä, jonka myöhemmin olen huomannut olleen vain suurta kulissia kaikelle.
Todella nopeasti hävisi perhoset vatsasta, läheisyys ja toisen huomioiminen.

Toinen suuri, maata järisyttävä oli eräs toinen M.
Huh, se se vasta järjetön suhde olikin!
Mutta hetkeäkään en kadu!
Tuo toinen M vei multa jalat kyllä alta, niin että soi.
Tämä oli aika ennenkuin S tuli kuvioihin uudestaan.
Me tapailtiin tuon toisen M:n kanssa vuoden päivät ja ne oli elämäni oudoimmat, sekavimmat ja ehkä hauskimmatkin hetket tuolloin.
Oli minä ja hän vastaan maailma.
Siinä suhteessa ei ollut minkäänlaista järjen hitustakaan, oli vain järjetön himo ja niin sekavat ajat.
Mä käytin tuolloin paljon amfetamiinia ja M poltteli heroiinia.
Ei ehkä toimivin suhde, kun toinen on piripäissään yliaktiivisena ja toinen herskapäissään lööbailemassa sängyn pohjalla.
Mutta jotenkin me vaan mentiin eteenpäin hullun rakastuneina ja sekaisin ku seinäkellot.
Noista ajoista on jo tosi paljon aikaa ja tiettyjä hetkiä ajattelen lämmöllä edelleen.
Mutta me ei seurusteltu, oltiin ja mentiin ja aina mä päädyin hänen viereensä.

Mun ja S:n eron jälkeen kävin vielä kerran koeajamassa tuon toisen M:n, mut ei se yö enää herättänyt niin suuria tunteita eikä hän saanut mun polvia enää notkumaan.
Mutta mä nukuin kyllä rauhallisesti ja hyvillä mielin yhden yön hänen vieressään ja siihen se jäi.
Tuo toinen M on enää vain hieno muisto ja yksi iso osa mun kirjavaa historiaa.
No hard feelings :)

Ja sitten tämä nykyinen M.
Kuten kerroin, hän ei ollut tuolloin kun tapasimme, mies mun makuun.
Mä oon aina viehättynyt sellaisista pitkistä, hoikista mutta lihaksikkaista tummaveriköistä.
Sellaisista miehistä, joilla on poikamainen pilke silmäkulmassa, jotka kaipaavat pelastusta (hahhahah, kyllä, ihana äiti Teresa-syndrooma). Suomeksi vähän renttuja.
Niinkuin S ja toinen M.

Mutta nykyinen M oli aivan eri maata.
Rauhallinen, jalat maassa. Pilke kyllä silmäkulmassa, mutta toisenlainen.
M ei kaivannut pelastusta, enkä mä ole kokenut missään vaihessa tarvetta siihen, että muuttaisin hänen elämänsä paremmaksi.
M oli myös huomattavasti lyhyempi kuin aikaisemmat miehet.
Hän ei ole pitkä, lihaksikas, hoikka eikä edes tummaverinen.
Ja hänellä on rintakarvoja, joita kammoksu(i)n.
Kohtuullisen tasapainoinen ihminen, hyvät elämän arvot eikä hän haihatellut pää pilvissä.
Mutta ennenkaikkea se rauhallisuus joka hänestä huokui, oli mulle iso asia.
M tasapainottaa mua.
Hän ei päästä mua niin pitkälle, että vaipuisin epätoivoon tai täyden raivon partaalle.
Hän omalla olemuksellaan luo mulle sisäistä rauhaa ja tasapainoa.
Hän on ollut täydellisen huomaavainen ja rakastava mies.
Toki ongelmia on ollut ja niitä on ratkottu ja etsitty molempia miellyttäviä ratkaisuja, mutta pääsääntöisesti hän on erittäin huomaavainen.

M on ihminen josta on helppo pitää.
Mutta mulla kesti hetki myöntää, että mä olen korviani myöten rakastunut ihmiseen, joka ei ole mun tyyppiä vaan juuri kaikkea muuta.
Ja miten ihanaa onkaan huomata, kuinka tasapainoinen, arvostava, rehellinen ja luotettava suhde voikaan olla, kun kummallakaan ei ole tarvetta pelastaa toista.
Mä pystyn hengittämään vapaasti.

Me olemme hänen kanssaan muutamaan otteeseen puhuttu myös siitä, että ollaanko me rakastuttu toisiimme vai siihen tunteeseen, kun kaikki on helppoa.
Kun on vain helppo olla ja elää, koska molemmat olimme kaivanneet juuri sitä helppoutta.
Mutta mä en usko rakastuneeni helppouteen, koska se tunne mikä mun sisällä on kun mä näen hänet joka päivä, se suuri rinnassa läikähtävä kiitollisuus ja rauha kun hän asettuu viereeni, kertoo jostain muusta kuin vain helppoudesta.

Koti ei ole vain konreettinen paikka jossa ollaan, vaan koti on todella siellä missä sydänkin.
Ja mun sydän on hänen luonaan.

Ja tietynlaisella hipaisulla hän saa perhoset leijailemaan vatsassani vieläkin.

Keskiverto.

En ole saanut osakseni lapsena kauhean paljon kehuja, koska en ole ollut erityinen oikein missään.
Hyvin keskiverto ja vähän alle.

Pienenä ihmisenä en ollut erityisen sievä, enemmän poikamainen rasavilli kuin sievä, saparopäinen tyttö.
Äiti ompeli minulle kyllä mekkoja ja niitä pidin päälläkin.
Mutta olin sellainen oravahampainen, lyhyt hiuksinen, poikamainen tyttö.
En muista, että olisin saanut osakseni ulkonäöstä kehumisia.
Olin vain olemassa.

Olen ollut lapsena ja nuorena todella pieni kokoinen.
Mini-ihminen. Laiha ja olematon.
Ja koska meidän perhe ei koskaan ole ollut kovin hyvävarainen, vaan on ollut kausia kun on sinnitelty ruuassa, ei mulla ollut koskaan uusimpia vaatteita, ei ollut syksyllä kouluun mennessä juuri viimeisintä villitystä olevaa reppua, tai hienoja kenkiä.
Mulla oli perusvaatteet.
Jossain vaiheessa ala-asteella häpesin todella paljon laihuuttani, koska olin niin laiha että kaikki vaatteet roikkuivat päälläni.
Muistan, että mua on ala-asteella haukuttu anorektikoksi, mitä en ollut.
Mulle ei vain painoa kertynyt.
Joku kausi mulla oli, että pukeuduin 6vuotta vanhemman isoveljeni vaatteisiin ja toppasin niin paljon housujen alle pitkiksiä että ne pysyi mun päällä.
Mulla oli myös goottivaihe ja verhosin itseni koko mustaan, maalasin silmäni mustalla ja salaa värjäsin hiukseni mustiksi.
Äiti ei ollut erityisen innostunut tuosta vaiheesta.
Noihin aikoihin mukaan tuli myös viiltely.
Olen joskus myöhemmin laskenut käsivarsissani koreilevan useita kymmeniä pienempiä ja isompia arpia.
Viiltelyvaihe kesti aika pitkään.
Välissä se jäi poiskin, mutta muistaakseni vielä 17-18vuotiaana olen viimeksi viiltänyt käsivarsiani.
Tuosta illasta jäikin 4 isoa arpea, joita ei saa piiloon.

Teini-ikäisenä vaalensin hiukseni.
Musta tuli enemmän tyttömäinen, mutta en kokenut itseäni tuolloinkaan kauniiksi tai edes nätiksi.
Mulla oli kyllä poikaystäviä enemmän ja vähemmän. Enimmäkseen enemmän.
Mutta mulla oli aina sellaisia "ystäviä", jotka olivat mua huomattavasti kauniimpia ja mä olin se ei-niin-viehättävä-ystävä.
Vähän niinku wingwoman.
Monella naisella on vieläkin olemassa ainakin se yksi vähemmän viehättävä ystävä, johon voi aina turvautua ja kenen seurassa itse näyttää ehdottomasti kauniimmalta.
Mä olin aina se vähemmän viehättävä-ystävä.
Kaverit sai ne kuumimmat jätkät ja mä sain niiden kuumimpien jätkien vähemmän viehättävät kaverit, eli wingmanit.
Ja mua korpesi toi asia silloin tosi paljon.


Mä olin siis pienen pieni vaaleatukkainen.
Ja koska mä olin vähemmän viehättävä, enkä välttämättä saanut ulkonäölläni miehiä, mutta muilla avuilla niitä kyllä sai.
Mulla oli kuitenkin jotain, mikä kelpaa kaikille heteromiehille.
Ja mä käytin sitä surutta hyväkseni, saadakseni sen mitä tahdoin milloinkin.

Alkaessani odottaa ensimmäistä lastani, olin vielä vain 40kiloinen ja pituuteeni nähden siis todella laiha.
Raskauden myötä lihoin 28kiloa ja nautin mun muodoistani.
Oli tissiä ja persettä ja mä rakastin niitä uusia muotojani.
Ja noihin aikoihin aloin tuntea itseni myös kauniiksi.
Mutta yllättäen S:lla oli iso osuus siihen, että sekin hetki meni nopeasti ohi.
Toisen lapsen syntymän jälkeen sairastuin masennukseen ja syömishäiriöni puhkesi.

Laihdutin todella paljon kuopuksen syntymän jälkeen ja todella nopeasti.
Mutta masennuksen puhjettua, aloin lihomaan todella paljon.
Jälleen kerran mun itsetunto mureni palasiksi, koska olin lihava.
En ollut mikään valas, mutta en mä enää hoikkakaan ollut.
Mutta mä näin peilissä todella lihavan ihmisen, enkä nähnyt ulkonäössäni mitään positiivista.
Mielestäni olin todella ruma ja S sanoillaan sekä tekemisillään vahvisti tuota vääristynyttä minäkuvaa entistä enemmän.

Eron jälkeen paino alkoi tippumaan hiljalleen.
Alkuun ihan siitä syystä etten saanut syötyä ja sen jälkeen tiputin määrätietoisesti.
Tämän kesän alussa olin saanut painoni jo lähelle sitä mitä tavoittelin, eli alle 60kiloa.
Kunnes tuli liikaa draamaa, masennus puhkesi uudestaan ja olin koko ajan ahdistunut.
Lenkkeily jäi kokonaan pois, samoin kuin salilla käyminen.
Ja aloin taas syömään.
Olen onnistunut parissa kuukaudessa lihomaan 6kiloa, joita yritän taas karistaa pois.
Ja jälleen olen sen asian edessä, etten näe itseäni viehättävänä vaan rumana, isona valaana.

Vaikka M:n mielestä mä olen suurinpiirtein kauneinta tässä maailmassa, mä en itse koe niin.
Mä ihmettelen ääneen harva se päivä, miksi hän pitää minusta kun mä oon tällainen läskikasa.
Kyllä, mulla on pahasti vääristynyt minäkuva.

Mulle painonkertyminen ja lihominen on todella arka paikka.
Ja mä tiedostan jatkuvasti syömishäiriöni.
Samaan aikaan kun pelkään, että syömishäiriö ottaa vallan niin myös toivon, että pystyisin jättää syömättä kokonaan ja kuihtua pieneksi.
Mulla on erittäin huonona tapana olla koko päivä syömättä, tuntematta nälkää ja vaikka nälän tunne heräisikin, mä taistelen sitä vastaan.
Ja iltaisin alan aina ahmimaan.
Syön siihen pisteeseen saakka, että voisin oksentaa, mutta siihen mä en pysty.
Joten kaikki ilta- ja yöahmimiset kertyvät keskivartalolleni, kun päivät olen syömättä ja menen kahvin sekä tupakan voimin eteenpäin.

Mulla on paha tapa myös viedä asiat äärimmilleen.
Jos alan kuntoilemaan, se täyttää koko elämäni.
Jos alan laihduttaa, mä todellakin laihdutan.
Jos päätän olla syömättä, mä en todellakaan syö.
Ja jos taas haluan ahmia, mä syön niin paljon että oksettaa.
Mutta kultaista keskitietä mä en ole vieläkään löytänyt tähän.


Mulle ulkonäkö on arka paikka.
Koska en ole lapsena kokenut olevani erityisenkään nätti tai söpö, enkä teini-ikäisenä kelvannut kuin siihen yhteen tarkoitukseen ja S:n sanomiset kummittelee päivittäin peilistä, on mun vaikea nyt eron jälkeenkään nähdä peilistä mitään kaunista.
Mä näen jokaisen virheeni kyllä; näen tuon keskivartalolla komeilevan renkaan, arpiset reiteni, pienet ja roikkuvat rintani.
Mutta mä en näe sitä, mitä M sanoo näkevänsä päivittäin.

En osaa ottaa kehuja vastaan keneltäkään.
Ja vaikka näennäisesti ne kuuntelen, ei mun aivot niitä sisäistä.

Mä näen vain sen, mitä olen aina nähnyt; Keskiverto nainen ja vähän alle.

Mun elämässä on aivan mahtavia naisia, jotka ovat mulle todella tärkeitä ja rakkaita.
Ja kauniita.
Heidän rinnalla mä tunnen itseni aina lihavemmaksi, rumemmaksi ja vähemmän viehättäväksi, kuin yksin ollessani.
Vaikka he ovat mun rakkaita ystäviä, en voi itselleni mitään että huomaan kutistuvani heidän vieressään ja tunnen oloni olemattomaksi.
Siinä vierellä kun on mahtavia persoonia, kauniita naisia ja mun silmiin hyvällä itsetunnolla varustettujakin, itse kutistuu olemattomaksi, harmaa varpuseksi ja seinäruusuksi.
Mä en haluaisi myöntää olevani kateellinen, mutta kyllä mä olen.

Heidän vieressä mä tunnen itseni taas entistä enemmän olemattomaksi ja vähemmän kauniiksi.

Iholla.

Matkani kohti aikuisuutta ei ollut helppo.
Olen kasvanut todellakin kantapään kautta oppien.
Olen remponut kaikkia mahdollisia ovia, kokeillut kaikki huonot polut läpi.

Mä olen hirveästi halunnut pitää kiinni siitä ajatuksesta, että mä pärjään.
Mä olen selviytyjä ja mä voitan kaikki ongelmat itse.
Mä en tarvitse muita ihmisiä pärjätäkseni.

Ja toisaalta voin sanoa, että mä olen todellakin pärjännyt ilman muita ihmisiä ja toisaalta voin todeta, että mä en olisi elossa ilman muita ihmisiä.

Mulla on lapsesta asti ollut muodostettuna todella luja suojamuuri. Mä en mielellään ole päästänyt ihmisiä iholle, koska mä olen pelännyt et jos mä näytän todellisen minän ja avaan mun sydäntä, se ihminen käyttää sitä mua vastaan ja pääsee satuttamaan.
Olen halunnut pitää siitä kiinni, että kukaan ei tunne mua niin hyvin että hän voisi todella satuttaa.
Näinhän elämä ei kuitenkaan ole mennyt, etteikö kukaan olisi päässyt tutustumaan minuun.
Ja valitettavasti olen joutunut näkemään senkin, kuinka pelkoni on osoittautuneet todeksi ja mun heikkouksia on käytetty mua vastaan ja tahallisesti loukattu ja satutettu.

Mun ystävistä monikin voisi sanoa, että he tuntevat mut. Mutta mä voin sanoa, että ei tunne.
On asioita, joita mä olen visusti pitänyt itselläni.
S luuli tuntevansa mut läpikotaisin, mutta edes hän ei päässyt mun sisimpään kiinni kunnolla.
Koska mä en kokenut häntä tuon 9 vuoden aikana mun luottamuksen arvoiseksi, niin monesti hän oli jo kerinnyt satuttaa.
Mutta M:n mä olen päästänyt mun ihon alle.
Mä olen kertonut niitä kauheimpia muistoja, parhaimpia hetkiä ja niitä kamalia ajatuksia ja tunteita, joita mä olen elänyt.

Tässä kohdin voin nostaa hänelle jälleen hattua; Ei juossut karkuun.
Moni selväjärkinen ehkä olisi miettinyt tovin, voinko elää tuollaisen ihmisen kanssa, joka on noin rikki?

Mutta, koska mä olen päättänyt lopettaa salailun, aion kertoa niitä asioita.
Koska ne pelot ovat määrittäneet mua liian pitkään ja mä haluan, että ihmisillä on mahdollisuus tutustua minuun.
Ja samalla mulla on mahdollisuus siihen, että voin yrittää luottaa ihmisiin peloistani huolimatta.

Mua helpotti jollain tavalla kun jaoin tämän blogin osoitetta ystävilleni ja M:lle.
Teillä on nyt mahdollisuus tutustua muhun toisella tapaa.
Ja niin kuin rakkain ystäväni mulle viestin laittoikin; "Mä pääsen sun ihon alle"

Sitä tämä nimenomaan on, mun ihon alle menemistä.

Olen huomannut olevani aikamoinen kameleontti.
Mä muutan muotoani, olemustani ja käytöstäni muiden ihmisten seurassa.
Joku ihminen saa mut erittäin viralliseksi, toinen höpsähtäneeksi.
Joku tuo mun huumorintajuisen puolen esiin ja joku taas rauhallisen puolen.


Mutta mä en ole osannut olla kokonaan oma itseni kuitenkaan.
Kun M liihotteli mun elämään mukaan, mä olin tosi vakava ihminen tuolloin ja kauhean negatiivinen.
Mä en heittäytynyt oikein mihinkään mukaan ja mä olin kamalan surullinen jatkuvasti.
Mä kyllä puhuin M:lle itsestäni suht avoimesti ja kerroin asioita, mutta mä en näyttänyt tunteita ikinä.
Siinä päivien, viikkojen ja kuukausien kulkiessa ohi, mä muutuin.
Mä aloin nauraa vapautuneemmin. Mä pystyin itkemään avoimesti ja näyttämään aitoja tunteita ilman pelkoa.
Niinkuin aiemmin kerroin, M oli inhottava ja toi romantiikan mun elämään.
Musta oli tullut hykertelevä, nauravainen ihminen joka liikuttui kovasti, kun sai yllätyksenä ruusukimpun tai kun M lähti yöllä hakemaan mulle lääkkeitä, mun ollessa tosi kipeänä.

Oon monesti naureskellen torunut häntä, et hän on pilannut mut ;)
Ja ääneen miettinyt, miten mä olen muuttunut näin paljon ja että miten hän on muuttanut mut ihan eri ihmiseksi.
Kunnes mä ymmärsin; Mä en ole eri ihminen, hän ei muuttanut mua eri ihmiseksi.
Hän sai esiin minut.
Vihdoin mä olen jonkun seurassa juuri oma itseni, häpeilemättä.
Mä saan olla juuri niin onnellinen tai surullinen kuin haluan.
Mä saan pelleillä ja olla vakava, nauraa tai itkeä.
Koska vierellä on ihminen, joka toi ne mun hyvät puolet esiin ja joka pääsi mun ihon alle ja näki millainen ihminen siellä oikeasti on olemassa.

Rakkaus on kärsivällinen.
Niin myötä- kuin vastoinkäymisissä.

Nyt mä ymmärrän mitä nuo sanat merkitsee.
Ja nyt mä osaan arvostaa hiljaa korvaan kuiskattuja sanoja ennen unen tuloa.

Rakastan sua.

Usko

Kun ihminen pettää toisen, on siitä aiheutuvat haavat vaikeita asioita korjata.
Jäljet ja muistot siitä kantaa pitkälle tulevaisuuteen ja sen seurauksena moni asia rikkoutuu.

Mua on petetty. Ja mut on petetty.
Pettäminen aiheutti sydämeen ison aukon.
Pettämisen myötä valui roskiin vaivalla kasassa pidetty avioliitto, luottamus ja usko.

Koska olen kerennyt toki ennen S ja M seurustelemaan, on sielläkin löytynyt suhteita, joissa on petetty. Molemmin puolin.
Mutta ne eivät ole jättäneet jälkeensä suurtakaan tuhoa.
Ne ihmissuhteet ovat olleet mun elämässäni vain lyhyitä ajanjaksoja, jotka eivät ole niinkään vaikuttaneet mun kasvamiseen, eikä elämään.
Ne ovat olleet. Ja ne ovat menneet.

S:n kanssa meidän parisuhde ja avioliitto oli todella kivinen.
Siinä koeteltiin molempia ja vaikka S nouseekin kirjoituksissani paljon esille negatiivisessa mielessä, en minä itsekkään helppo missään nimessä ole ollut.

Kun me päädyimme S:n kanssa yksiin, olimme molemmat kohtuullisen nuoria vielä. Minä tuolloin siis 19vuotias ja S 21vuotias.
Hyvin pian seurustelun alettua tulin raskaaksi ja meillä alkoi perhe-elämä.
Me olimme teini-ikäisenäkin kertaalleen seurustelleet, joten uusi tuttavuus ei ollut siis kyseessä.
Tällä hetkellä olemme S:n kanssa tunteneet toisemme kohta jo 16vuotta.
Mutta vaikka olimme teini-ikäisenä seurustelleetkin, niin me emme kerenneet lainkaan elää parisuhdetta, koska tulin tosiaan melkein samantien raskaaksi kun päädyimme uudestaan yhteen.

Noin vuoden seurustelun jälkeen syntyi ensimmäinen lapsi, menimme naimisiin tytön ollessa 10kuukautinen ja toinen lapsi syntyi häistä liki tasan vuoden päästä.
Eli me elimme alusta asti perhe-elämää. Mä olin joko raskaana tai meillä oli vauva.
Näin mentiin ensimmäiset vuodet.

Mulla on itselläni sellainen mielikuva, että vaikka meillä oli todella rankkaa ja meinasimme erota monen monta kertaa, niin nuo ensimmäiset vuodet olivat kuitenkin kohtuullisen kivoja.
Vaikkakin S eli omaa elämäänsä ja minä lasten kanssa omaa.
Mutta meillä silti meni ihan kivasti.

Mä lähdin töihin nuoremman ollessa vuoden ikäinen ja S jäi koti-isäksi tuolloin.
Ja siitä hetkestä meillä alkoi todella menemään huonosti.
Lapset kasvoivat, mä olin töissä ja S kotona.
Mun elämäni oli pitkälti sitä, että mä lähdin aamulla töihin ja töiden jälkeen tulin kotiin töihin ja S paineli omia menojaan.
Koska olihan hän joutunut olemaan kotona jo koko päivän....

Noihin aikoihin me vietimme kaikki lapsivapaat bilettäen.
No, oikeastaan. Niin me vietettiin nämä kaikki vuodet.
Käytiin me kerran syömässä ulkona ja sekin meni juomiseksi.
Kaksi ulkomaan reissua tehtiin kylläkin vuosien aikana.

Mutta käytännössä meillä ei parisuhdetta ollut lainkaan.
Mä en tosin silloin edes tiennyt paremmasta ja ajattelin, että näin kai se kaikilla pariskunnilla on keillä lapsia on myös.
Vapaat biletetään ja muuten eletään perhe-elämää.

Meillä oli muistaakseni kohtuullisen hyvä seksielämä alkuvuodet.
Mä tosin tutustuin omaan seksuaalisuuteeni vasta kunnolla ja opin vasta nauttimaan seksistä.
Kaikki S edeltävät vuodet olivat vain seksiä, ilman nautintoa.

Niin, siis meillä mun muistin mukaan oli ihan jees seksielämä.
Toki lapset rajoittivat oman osansa, mutta kai sitä useammin oli kuin kerran viikossa. Ehkä.

Jotain kuitenkin tapahtui. S alkoi erkaantumaan musta.
Hän oli väsynyt, oli pääkipeä, masensi, ei just nyt vaan huvittanut jne, kaikki ne syyt mistä miehet yleensä valittaa kun heidän vaimot käyttää niitä tekosyitä.
Meillä se oli vaan se mies joka valitti.
Pikkuhiljaa elämä makkarin puolella hiljeni, sänky oli nukkumista varten.
Ainut asia mikä oli vakio, oli seksi silloin kun S:lla oli krapula.

Noin 5vuotta (en ole ihan varma oliko tästä 5 vai 6vuotta aikaa) sitten, sain tietää että S oli pettänyt minua.
Hänellä oli ollut kahteen kertaan sutinaa mun pikkusiskon kanssa.
Hän oli pettänyt mua MUN pikkusiskon kanssa.

Mä muistan vieläkin todella elävästi sen kuvotuksen tunteen, kun mä sain tietää tästä asiasta.
Se tunne oli jotain niin järkyttävää, etten soisi sitä pahimmalle vihamiehellekkään.
Yhdessä hetkessä mun avioliitolta putosi pohja.
S oli heittänyt kaiken pois.
Hän oli antanut omille himoilleen vallan ja päätyi pettämään.
Mä en tänä päivänäkään pysty puhumaan tästä asiasta ilman kuvotuksen tunnetta.

Kun mä sain tietää tästä pettämisestä, mä menin todella shokkiin.
Mä en oikein tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä, mitä mun kuuluu tuntea, miten tästä eteenpäin.

Muutamat ekat päivät meni vaan hirveässä järkytyksessä itkien.
Ja sitten mä päätin puhua asiasta S:n kanssa, kysyä sen kysymyksen; Miksi?

Ja hänen vastaus määritti mun elämää siitä hetkestä lähtien.
Hänen oli pakko pettää, koska mä olin ajanut hänet siihen pisteeseen.
Mä olin hänen silmissä ruma, lihava, epäseksikäs. Hän ei halunnut mua. Hän ei tuntent himoa mua kohtaan.
Joten pakkohan hänenkin oli saada tuntea itsensä halutuksi, koska mä en kyennyt herättämään hänessä haluja.
Hän halusi tuntea itsensä halutuksi. Ja minä, vaimona, en siihen kyennyt.

Ja mä uskoin tuon kaiken.
Mä anelin häneltä anteeksi.
Anteeksi kun mä olin ollut niin huono vaimo.
Ja mä ymmärsin (ei vittu, oikeesti....) häntä.
Mutta pikkusiskolle mä en anteeksi antanut.

Hän oli pettänyt MUT.
S oli vain pettänyt mua, niinkuin monet muutkin miehet pettää.
Se on inhimillistä. Koska harvassa on ne ihmiset jotka ei koskaan hairahdu.

Ja nuo S:n sanat määritti mun tulevaisuuden muutamaksi vuodeksi vielä.
Mä päätin olla hyvä vaimo ja antaa anteeksi, ymmärtää että mä olen itse syypää siihen ja ajanut aviomieheni toisen syliin.
Koska en ole osannut itse antaa sitä kaikkea, mitä minun aviomieheni oli vailla.

Ja mä todellakin muutuin.
Mä miellytin kaikin tavoin S siitä lähtien. Tai ainakin parhaani mukaan yritin.
Noin vuoden ajan meillä meni kohtuullisen hyvin.
Me päädyttiin ostamaan omakotitalo ja muutettiin maalle asumaan.
Yksi isoimmista virheistäni ikinä.

Meillä oli kausia kun meni paremmin ja yleensä ne kaudet johtuivat siitä, että mä luovutin.
En jaksanut muuta kuin myötäillä S:n haluja ja mielipiteitä.
Mä olin yksinkertaisesti niin rikki ja maahan lytätty että mä en jaksanut enää.
Mä muistan useammankin kerran noihin aikoihin miettineeni, että kuinka paljon helpompaa kaikilla olisi kun mua ei enää olisi.
Muistan, kun ajoin motarilla töistä kotiin ja ahdistuin mitä lähemmäksi kotia etenin ja mietin, että voisinko mä ohjata auton rekan alle?
Olisiko musta siihen?
Koska mä en jaksanut tuolloin enää elää.
Lapset mut piti tässä maailmassa mukana, en mä olisi ikinä voinut tehdä sitä lapsille.
S:lle olisin sen kyllä mieluusti tehnyt.
Muistihan hän niin moneen kertaan sanoa mulle kuinka ruma, arvoton ja saamaton läski lehmä mä olen.

Kun me oltiin ostettu tuo talo, meidän suhde meni alaspäin syöksyvauhtia. Kumpikaan meistä ei vain halunnut kohdata totuutta.
Mä aloin olemaan yhä enemmän poissa kotoa, varsinkin jos lapset olivat isovanhemmilla.
Mitä he olivat usein noihin aikoihin.
Mä en halunnut olla S:n kanssa samassa tilassa. Ainakaan selvinpäin.
Ja niinpä me jatkettiin sitäkin, että yhteinen lapsivapaa-aika vietettiin joko erillään taikka yhdessä, mutta ei selvinpäin. Koskaan.

Jotain tapahtui kesällä 2012.
Mun päässä alkoi pikkuhiljaa kypsymään ajatus erosta, mutta toiminnan asteelle mä en sitä pystynyt vielä viemään.
S oli saanut mut uskomaan, etten mä ole mitään ilman häntä enkä pärjäisi ilman häntä.
Tuo ajatus kypsyi koko ajan hiljalleen taustalla ja mä kävin tuosta kesästä asti eroprosessia päässäni jo läpi ja erkaannuin S:sta koko ajan enemmän ja olin entistä vähemmän henkisesti läsnä.
Silloin käytännössä viettäneet enää lainkaan yhdessä aikaa.

Syksyllä mä heräsin.
Mä tajusin tupakalla ollessani, minkälainen heittopussi mä hänelle oon ollut jo monta vuotta.
Mä istuin ulkoportailla tupakalla ja raivostuin.
Vuosien raivo nousi pintaan, kun mä ihan kuin salaman iskusta tajusin, että S oli pettänyt mua.
Ja se ei ollut mun syyni.
Vuosien patoutunut raivo ja viha tuli silloin esille.
Mä ymmärsin, kuinka naurettavaa oli ollut se, että MINÄ olin pyydellyt anteeksi S:lta vaikka HÄN oli pettänyt mua.

Me riideltiin, huudettiin ja tapeltiin seuraavat pari kuukautta, kunnes mä olin kerännyt rohkeutta sanoakseni että mä en enää halua tätä.
Mä olin päättänyt selvitä elämästäni ilman S, koska hän oli määrittänyt mun elämistä ja olemista aivan liian pitkään jo.
Mä en ollut hänen jäljiltä enää mitään.
Mä olin alistettu, nöyryytetty marionetti.

Mä olen helvetin kiitollinen siitä hetkestä, kun mä tajusin ettei se ollut mun syy.
Mullakin oli oikeus onneen ja normaaliin elämään.
Ja että mullakin on merkitystä.

Mä en ole enää vihainen. En S:lle, enkä pikkusiskolleni.
Mä olen kertaalleen väittänyt antaneeni anteeksi, mutta tosiasia on, etten mä voi koskaan antaa anteeksi tuota asiaa.

Tuo tapahtuma vei multa ihmisyyden, mun itsetuntoni, mun arvoni rippeet.
Koska se pettäminen määritti mut ihmisenä ja vaimona moneksi vuodeksi eteenpäin ja nyt mä vasta alan toipua siitä.

M:n ansiosta mä olen hiljalleen alkanut uskomaan itseeni.
Hänen ansiosta mulla on taas uskoa hyvään, onnelliseen parisuhteeseen.
Hänen ansiosta mä uskallan opetella taas arvostamaan ja rakastamaan itseäni.