Wyääääääh!

Mulle tän blogin kirjoittaminen on todella raskasta, vaikka tiedostan että moni voi saada kuvan että kirjoitan tapahtumia todella kevyt mielisesti.
Mä oon huomannut olleeni todella surullinen ja alakuloinen, mitä enemmän olen kirjoittanut asioita.
Mä joudun ensimmäistä kertaa myöntämään asioita ja tapahtumia.
Ja mä joudun tutustumaan itseeni ja omiin toimintatapoihin.
Sekä ensimmäisen kerran mä kerron teille minkälainen ihminen mä oikeasti olen.
Ja se on pelottava asia.

Samalla kun mä tietoisesti annan teille luvan tutustua muhun, mä pelkään sitä että te saatte tietää minkälaiseen ihmisen te olette päästäneet elämäänne.
Mä pelkään, että siinä missä mä avaudun niin muut sulkee sydämensä multa, saadessaan tietää totuuden ihmisestä, kenet ovat luulleet tunteneensa.

Mä en ole se ihminen, jonka näette edessänne, enkä mä ole sellainen joksi olette luulleet.
Mä tiedän monen ihmisen arvanneen mun oikeasti olevan jotain enemmän ja jotain vähemmän, kuin millaisen vaikutelman olen itsestäni antanut aiemmin.

Mutta onhan se pelottavaa, kertoa kuka mä olen ja mitä mulle on tapahtunut ja miksi musta on tullut tällainen ihminen.
Mä toivon että kauhean moni ovi ei sulkeudu mun edestä, kun mä avaan teille nämä asiat.

Mä toivon, että te antaisitte mulle mahdollisuuden.

Mä oon toivonut monelle ihmiselle pahaa ja joinakin hetkinä havahtunut huomaamaan ajatelleeni jonkun ihmisen eliminoimista tältä planeetalta.
Mä olen hiljaa mielessäni kironnut muita, toivonut heidän kärventyvän helvetissä ja kokevan saman tuskan, jota he ovat mulleet aiheuttaneet.
Mä olen hyvä ystävä ja kumppani siihen saakka kun mua loukataan.
Sen jälkeen olen helposti kylmä ja paha ihminen.
Mä olen nauttinut niistä hetkistä, kun olen voinut satuttaa sellaista ihmistä joka on mua satuttanut.
Mä olen sanonut hirvittäviä asioita ääneen satuttaakseni toista.

Moni ihminen ei ole nähnyt musta sitä puolta.
Ja mä en itse halua nähdä sitä puolta itsestäni.
Se on synkkä salaisuus, jota mä kannan mukanani.
Tietoisuus siitä, kuinka paha ihminen mä halutessani olen.
Voi olla että sekin on yksi syy siihen, miksi en halua päästää ihmisiä lähelleni.
Jotta he eivät koskaan näkisi totuutta minusta.
Ja näin he eivät pääse satuttamaan mua enkä mä heitä.


Oon ollut myös todella alamaissa tän blogin kirjoittamisen myötä.
Eilen illalla sohvalla tulikin itku.
Sanoin juuri M:lle, et mul on ollut tosi raskas olo viime päivinä ja mä en jaksais nyt mitään ylimääräistä, mitä mun niskaan (ylläripylläri) taas viikonloppuna kipattiin ja mä jouduin kohtaamaan taas todellisuutta rankalla kädellä ja kylmettää mun tunteita.
Tätä asiaa mä siinä vuodatin hänelle ja itkin.
Hetkeen en ollutkaan itkenyt, mut eilen itketti ja paljon.
Jotenkin huoli, suru, viha, pettymys, katkeruus ja kaikki negatiiviset tunteet tulvahti pintaan (leikkö ovulaatio-aika) ja mä kyynelehdin ja sopersin ongelmiani M:lle ja se pyyhki kyyneleitä mun kasvoilta pois, ihana mies <3
Tän kirjoittaminen on ollut tosi raskasta ja tulee olemaankin vielä raskasta.
Mä olen nyt hirveästi analysoinut omaa käytöstäni ja väkisin se on vetänyt maihin, kun on jatkuvasti sellainen olo et mä oon kertakaikkisen epäonnistunut ihminen ja todellakin viallinen.

Mutta eilisen itkun myötä olo myös helpotti.
Ymmärrän taas paremmin miksi mun on kylmetettävä tunteet tuota yhtä läheistä kohtaan.
Enkä mä ehkä niin epäonnistunut ole, kai?

(Ja tää on niin sekava sepostus ettei tosikaan.. huhhuh.)