Äänet.

Pelkään tulevaa kesää.

Mulla ei ole lasten muuton jälkeen ollut periaatteessa aikaa enää romahtaa.

Viikottain on kyllä niitä hetkiä, kun horjahdan alaspäin mutta vain hetkellisesti.

Se ei ole kestävää, pysyvää, syvästi järkyttävää pudotusta, ennemminkin tönäisy sisältä. 

Ikäänkuin muistuttaen, et Äläs ala akka liikoja luulemaan, täällä me möröt ollaan, odottamassa.

Joten mä pelkään kesää.

Koska mun ankkurit, eli lapset on kuukauden pois mun luota.

Ja mä aidon oikeasti pelkään, miten helvetissä tulen ton ajan selviämään täysipäisenä?!?!

Arjen kiireet, askareet, rutiinit vie multa energiaa niin paljon, etten kerkeä kuin vähän horjahtamaan kohti pohjaa.

Ne pitää mua tiukasti kiinni todellisuudessa.

Ehkä äskeinen oli väärin ilmaistu, tämä olisi parempi;

Ne pitää kiinni nykyhetkessä.

Mut mulla on tunne kokoajan jostakin.

Asiat tuntuu taas väärältä.

Liian hyvin, liian tasaista.

(Tai se johtuu ketipinoreista?)

Mut mä tunnen sen.

Koska mä kuuntelen niin tarkasti kaikkia ääniä, että mun pitää varmistaa niiden olemassaolo joltakin terveemmältä.

Koska mulla on sellainen olo, että mä kuulisin jos osaisin kuunnella oikein.

Mutta mä olen niin "vainoharhainen", että ne äänet mitä kuulen, on olemassa kyllä kun "terveeltä" kysyy (esim M:lta), mut ne mun kuulemat äänet on niiiiiiiiin pienen pieniä, että M ei kuule niitä ilman huomautusta.

Yhdessä videossa kuulin jatkuvasti äänen, joka ei selkeästi kuulunut siihen videoon.

Mutta se oli siinä se ääni!

M joutu kuuntelee monen monta kertaa sen videon läpi, että osasi kiinnittää huomion siihen ääneen.

Mut mä kuulin sen ihan heti!

Niin tarkkana mun korvat on, herkkänä kaikelle.

Kun vain oppisin vielä kuulemaan oikeat asiat 

Niinkuin sinäkin.

Ajat on muuttuvii,
hajotin kukkaruukkusi,
sä väsytit mut uuvuksii,
on pakko laittaa luukku kii
En anna kastua
mun poskien mä vastustan
sitä tunnetta hassua.

Ajat on muuttuvii.

Niinkuin minäkin.

Etsin itseäni edelleen, koska en tunne enää itseäni kunnolla.

Päivittäin teen töitä sen eteen, että joskus vielä olisin ehjä kokonaisuus, enkä hajallaan oleva ihmisraunio.

Etsin itseäni, useimmiten löytämättä mitään.

Olen tehnyt radikaaleja muutoksia elämässäni; Hylännyt ihmisiä, jotka ovat aiheuttaneet pahaa minulle.

Hylännyt ihmisiä, jotka ovat vieneet enemmän kuin antaneet.

Hylännyt ihmisiä.

Ja jäänyt siihen pisteeseen, että epäröin itsekin päätöksiäni.

Kuitenkin syvällä sydämessä tiedän päätöksien olleen sillä hetkellä välttämättömiä oman hyvinvointini kannalta.

Olen muuttunut siinä suhteessa itsekkäämmäksi, kuin koskaan ennen.

Olen asettanut itseni muiden edelle, koska olen ymmärtänyt etten ole olemassa muita varten tai muiden takia.

Olen olemassa, koska olen minä.

Olen olemassa, koska olen selviytynyt ja nyt elämäni on siinä pisteessä, että yritän tuon selviytyneen ihmisraunion tuoda eloon.

Sellaisena kuin sen kuuluisi olla.

Työ on pahasti kesken, vasta alussa.

Jotain olen kuitenkin oppinut sairastumiseni myötä;

Mun on kuunneltava itseäni ja uskottava hälytysäänien olevan todellisia ja uskottava niiden hälyttävän oikeista syistä.

Jos mä koskaan haluan olla ehjä, mun on alettava uskomaan itseäni ja mun pitää pystyä sanomaan ääneen, että olen rikkinäinen ja sen vuoksi en muista mitään.

Mun on hyväksyttävä kaikki ne traumaosat;

Selviytyjät, puolustajat, hätääntyneet pienet ja sen, että kaikki he ovat minä.

Mun on lakattava soimaamasta itseäni tapahtuneista asioista ja tehdyistä päätöksistä.

Mun on alettava luottamaan itseeni ja siihen, että mä selviän jatkossakin, yksinkin jos tarve vaatii.

Mun pitää hyväksyä se, että on mun tehtäväni suojella itseäni jatkossakin ja tehtävä päätöksiä sen mukaan, että mä voin hyvin ja tunnen oloni turvatuksi.

Ilman niitä päätöksiä, en tule muuten koskaan olemaan ehkä kokonaisuus.

Jos koskaan haluan olla ehjä, on ensin hyväksyttävä olevansa rikki. 

Maanantai.

Milloin tämä helpottaa?

Kokoajan on vain tuskainen olo, ahdistaa ja kiristää hermoja.

Ja mä olen niiiiiiiin kyllästynyt tähän, yllättäen, taas.

Mä tein päätöksen, että noudatan psykan neuvoja ja laitan korkin kiinni kokonaan.

Ei mua juopoksi pääsis haukkumaan, mut jääkööt nuo kerta pariin kuukauteenkin välistä.

Viime viikonloppuna kun M:n kanssa vietettiin pitkästä aikaa yhteinen, lapsivapaa viikonloppu, puhuttiin mun juomisesta.

Itsekin ääneen sen sanoin, että se agre-tyyppi alkanut näkymään jo liikaa enkä usko että mun psyyke kestäisi, mikäli joku kerta heräisin putkasta tai saisin syytteen pahoinpitelystä.

Koska niin lapasesta lähtee, jos olen juonut.

Ja se morkkis :(

Kesti useamman päivän viimeksi ja kaikki tää normaali ahdistus oli miljoona kertaa pahenpaa kuin ikinä.

Joten, tulevana viikonloppuna jätän pullot rauhaan ja keskityn lapsiin.

Parempi päätös näin.

Sen lisäksi, meillä M:n kanssa on ollut niin vähän aikaa toisillemme ja parisuhteelle, että mielummin ne vapaat keskityn hoitamaan selvinpäin tätä meidän suhdetta.

Koska kaikkien mun ongelmien kanssa, täytyy todella tehdä jo töitä suhteen eteen, että M jaksaa mukana.

Mun saikku tosiaan jatkuu, tämän vuoden loppuun ainakin.

Maanantaina kävin maailman turhimmassa TyKy-keskustelussa.

Kaikki meni ihan perseelleen.

Olin henkisesti muka tosi hyvin latautunut siihen, pohjilla rauhoittavia (just in case..) ja tieto siitä, ettei firman yksi ääliö ole tykyssä mukana.

Joten kaiken piti olla hyvin.

Automaattina ajoin kohti työterveyttä, juttelin äitin kanssa samalla puhelimessa.

Kaikki oli ihan ok, siiheksi kun pääsin työterveyteen sisään.

Joku hermostui kauheasti, päällepäin näkyvä tärinä ja tutina alkoi. En edes tunnistanut psykkaa vaikka istuin vastapäätä.

Kahvihuoneeseen sisään, paikalla luottari, esimies, tt-lääkäri (mulle tuntematon), Psykka ja tt-hoitaja (jonka kerran nähnyt).

Otin kahvin vastaan ja tt-hoitaja alkaa puhumaan.

En oikeastaan tiedostanut mitään muuta kuin kahvihuoneessa olevan kellon ja Karvis-kortin.

Jotain mun asioita tt-hoitaja puhui siiheksi, kun luottari äkisti keskeytti ja kysyi, olenko antanut luvan kertoa näitä asioita.

Hieman(köh köh) hämillään totesin, että en ole, mutta saatte puhua tehdyistä tutkimuksista, ei muusta.

Keskustelu jatkuu, Psykka kysyy luvan multa johon vastasin myöntävästi.

Kertoo, että mulla on vahvat dissosiaatio-oireet, derealisaatio- ja depersonalisaatiohäiriöitä, erittäin paha ahdistushäiriö.

Kertoo että en ole työkykyinen ja b-lausunto tehty loppu vuodeksi.

Puheen sorinaa, ihmiset puhuu päällekkäin, yritän sanoa jotain mutta kukaan ei kuuntele.

Aletaan puhumaan tulevasta työkokeilusta, ajankohta ehkä kevät 2016.

Siinä vaiheessa yritin saada ääntäni kuulumaan, pyydän ettei puhuta asioista jotka on vasta ajankohtaisia vuoden päästä.

Mua ei kuunnella, puhutaan päälle vaan kokoajan.

Joku alkoi hermostumaan, minä en näe kuin kellon ja kortin ja huomaan rutistavan pahvista kahvimukia ryttyyn ja kasaan.

Huuto lisääntyy päässä, ahdistus kasvaa kunnes se tulee ryöppynä ulos.

Ensin sähisten, sen jälkeen ääntä korottaen.

Jokin säikähti, koska itku purkautuu ulos ja hätäännys kasvaa.

Hetken oltiin hukassa, hädissään että missä ollaan ja mitä täällä tapahtuu.

Luottari käskee kaikki ulos huoneesta ja ilmoittaa palaverin päättyneeksi.

Siinä mä olen pöytää vasten itkemässä ja rääkymässä.

Kaikki meni pieleen, soimaan itseäni.

Huone tyhjeni hetkeksi, naurahdin ääneen kuinka latvalaho olenkaan ja mikä näky mahdan olla.

Katsahdin kelloa, koko palaveri oli kestänyt arviolta 12-14minuuttia.

Tuossa ajassa kerkesin katoamaan, hätääntymään, raivostumaan ja romahtamaan.

Ja ne vaan puhuu työhön paluusta.

Ja mä kestin alle vartin kasassa.

No.

En ole palaamassa töihin vielä hetkeen.

Mutta toi maanantai jäi muutenkin mieleen, koska kotiin päästyäni avasin uutisotsikot ja romahdin taas.

Tän viikon maanantai oli pitkästä aikaa hirvein.

Jälkeen uusi syy vihata maanantaita.

Nyt ahdistaa niin kovin (niinkuin liki kaikkina päivinä tällä viikolla), että oli pakko ottaa rauhoittava varuiksi.

Ketipinorit ei näköjään auta (ainakaan vielä) mulla päivisin ahdistukseen, joten rauhoittavia on pakko olla.

Ja kun mä oon varmempi mun päätöksestä, kirjoitan teille lisää maanantaista.

Piis änd out!

Maailma palelee.

Asia mikä tuntuu nousevan esiin monen traumatisoituneen ihmisen elämässä, on etäisyys.

En ole ainoa ihminen tässä maailmassa, joka eristäytyy ihmisistä eikä päästä helposti ketään lähelle.

Viime aikoina tämä on korostunut huomattavissa määrin.

Päästän kotiini enää pari ihmistä käymään, suostun tapaamaan vain muutamaa ihmistä. Ja olen tekemisissä vain muutaman ihmisen kanssa.

He ovat sellaisia ihmisiä, keiden seurassa mun ei tarvitse pelätä tai hävetä mua itseäni.

Mä kuitenkin oikeasti pelkään näyttää niitä puolia itsestäni, pelkään sitä mitä ihmiset ajattelevat musta jos he näkis millainen kaaos mä olen oikeasti.

Pelkään siis, että joku näkee totuuden.

On tosi rankkaa ja raskasta pitää suojakuorta päällä.

Esittää iloista vaikka itkettää, hymyillä toiselle vaikka tekisi mieli karjua keuhkonsa pihalle.

On vaikeaa olla sosiaalinen, kun haluaa vain olla käppyrässä.

Miten kommunikoit toisen kanssa, kun mieli vaeltaa lapsen maailmassa?

Minä, niinkuin niin moni muukin, on erakoitunut kotiinsa.

Koti on turvasatama.

Täällä mulla on mun säännöt, mun rutiinit ja mun turvatavarat.

Kukaan muu kuin M (niin ja terppa) ei ymmärrä esim mun viltin tärkeyttä.

Millainen turvaviitta se mulle oikeasti on.

Ja kun sun turva on viltti, miten käykään kaupassa kun sulla ei ole turvaa siellä?

Kaupassa M kulkee mun tahtia, rapsutellen, hipsutellen ja hiljaa rauhoittaen.

M on mun viltti kaupassa.

Mutta vain M näkee sen viltin tärkeyden ja ymmärtää.

Niin. Mä en tosiaan päästä kotiin enää montaakaan ihmistä, toisinsanoen olen kätevästi vain jättänyt sosiaaliset kontaktit liki kokonaan, jolloin vältyn niiltä tilanteita, että joku olisi tulossa kylään.

Näppärää.

Olemme kriiseillyt M:n kanssa, koska molemmat on väsyneitä. Vähän kaikkeen.

Ilokseni voin kuitenkin todeta, että nekin ongelmat puitiin läpi hyvässä hengessä.

Yhdessä me jatketaan tätä taistelua.

Mun taistelua.

Olen jumahtanut johonkin reunalle, jäänyt ihmettelemään miksi minä olen tällainen.

Miksi mä olen sairas?

Olen alkanut kyseenalaistamaan kaikki traumat- Onko niitä asioita koskaan tapahtunutkaan?

Muistanko mä väärin?

Ja ne vähät asiat mitä muistan, ei herätä tunteita lainkaan.

Ja ne mitä en muista... Niin, niitä ei ole minulle olemassa lainkaan.

Ja tämän faktan takia olen reunalla, keikkuen ja roikkuen.

Miksi olen sairas asioista, joita minä en muista.

Sain dissojen vertaistukiryhmässä hyvän vastauksen tähän pohdintaani;

"Ne on sellaisia, kunnes olet valmis näkemään ja kokemaan saman, mitä ne ovat nähneet ja kokeneet. Älä pelkää, sillä ne ovat muistoja ja tunteita menneistä, haarniska, joka on suojannut pahalta :)"

Niin, tosiaan osat mellastavat ja rellestävät.

Tulevat ja menevät aaltojen lailla.

Se mikä mua rassaa tässä, on se että osat käväisevät arjessa paikalla, antamatta minulle mitään.

M joutuu niistä kärsimään, kun Besserwisser käy härkkimässä, maaninen täräyttää mestoille hillumaan ja kun M jossain vaiheessa menettää hermonsa (uskokaa pois, silläkin on rajansa xD), Pienet tulee vollottamaan ja rääkymään.

Koska eivät ymmärrä mitä tapahtu ja miksi yhtäkkiä tulee turvaton olo.

Tai toisinpäin; Pienet tulee ensin ja jos M reagoi "väärin", tulee noi vittumaiset puolustajat paikalle usein.

Ja soppa on valmis.

Selvästi mun arkeen sopii sanonta "sitä sekavampi soppa, mitä useampi hämmentäjä"

Heitän tähän perään Anna Erikssonin Maailma palelee sanat.

Nää on meidän kaikkien voima sanoja.

Niin!

Ei näillä seuduin kasva toivoo 
Maata peittää kuiva katkeruus 
Joka liikettä varjon veljet valvoo 
Joka yö on uusi ikuisuus 

Suljen silmäni tunnen, että olet läsnä 
Ja ajan ratas pysähtyy 
Kuulenko jo äänesi käytävässä 
Kun sairaat unet lähestyy 

Auta mut aamuun, auta mut aamuun 

Luoja, anna tämän olla parempi päivä 
Anna valo, joka valaisee 
Kai vielä aurinko nousee 
Maailma palelee 

Tämä palava mieli on täynnä pelkoo 
Kun tiellä hiekka laskeutuu 
Pikiyössä sokea silmä katsoo 
Kun sodan kentät punertuu 

Auta mut aamuun, auta mut aamuun 

Luoja, anna tämän olla parempi päivä. 
Anna valo, joka valaisee 
Kai vielä aurinko nousee 
Maailma palelee 

Pääsenkö täältä koskaan pois, pääsenkö täältä koskaan pois
Pääsenkö täältä koskaan, koskaan pois

Luoja anna tämän olla parempi päivä 
Anna valo, joka valaisee 
Kai vielä aurinko nousee 
Maailma palelee 

Minä lupaan, etten lupaa mitään.

Mä olen loppu.

Mä olen väsynyt, irrallinen, särkynyt.

Sieluton, sydämetön ja tunteeton ja samaan aikaan niin täynnä tunnetta.

Olen huomannut, etten välitä enää paljoakaan.

En iloitse muiden onnesta, en elä myötätunnossa muiden surua.

En tunne mitään, ne kaikki asiat ovat yhtä tyhjän kanssa.

Ja siihenkin mä olen väsynyt.

Haluaisin olla onnellinen muiden puolesta, haluaisin myötäelää surussa.

Mutten voi.

Olen kuollut sisältä.

Olen tyhjyyttä.

"Silmät tyhjyyttä vuotaa, kuuletko enää?

Jos mulla olisi sydän, kuolisin tähän.

Jos mulla olisi sydän, huutaisin sinua

Jos mulla olisi sydän, revin sen irti kun tiedän, se ei tarvitse minua"

Olen loppuunkuluttanut Anna Erikssonin Mana-levyn.

Löytänyt itseni sanoista ja kadottanut itseni niihin sanoihin.

Muhun sattuu.

Ja mä haluaisin elää taas.

Mutta tällä hetkellä tuntuu, että tää kuori on vain olemassa ilman tarkoitusta.

Mä pelkään että jään yksin. Että karkoitan kaiken hyvän ympäriltäni.

Pelkään että olen liian vähän tai liian paljon.

Pelkään etten kelpaa.

Miksi kukaan haluaisi tällaisen ihmisen vierelleen?

Miksi kukaan järkevä ihminen haluaa jakaa elämänsä näin rikkinäisen kanssa?

Kuka järkevä ihminen sovittaa elämäänsä minut ja kaikki muut? Kun en itsekään osaa niiden kanssa elää.

Tällä hetkellä haluaisin itkeä tän pahan olon pois, joku estää senkin.

Joku huutaa taustalla koko ajan etten kelpaa, enkä saa itkeä. En saa tuntea.

Joku kertoo jatkuvasti etten kelpaa.

Ja miksi kelpaisinkaan?

"Vaikka olisin hullu niin saan olla täällä
Vaikken saavuttais mitään ja olisin vaan
Vaikket sinäkään rakastais mua enää
Vaikkei kukaan saapuis mua kuuntelemaan

Vaikka olisin sairas saan istua tässä
Vaikka katseeni saisi sut vaivaantumaan
Vaikka muistuttaisin sua kaikesta siitä
Minkä olet jo oppinut unohtamaan

Vaikka olisin heikko saan kävellä tässä
Vaikka murheeni saisi sut vaikenemaan
Vaikket sinäkään hyväksyis mua enää
Se olis vain osa mun tarinaa"

Victory!!!

On suorastaan huvittavaa herätä ja tuumia, et on hyvä fiilis.

Sitten on olo et koko viikko on ollut hyvä.

Ja yhtäkkiä muistaa että vitut ole ollut hyvä viikko.

Täytyy myöntää, et en muista tästä viikosta juuri mitään.

Koska pötkötän tässä sohvalla viltin kanssa, olen pakosti ollut elossa edeltävätkin päivät.

Mutta muisti.

Ei ole.

Kuitenkin olen M laittanut viestiä jollekkin päivälle, et on ollu turhan rankka viikko ja hän on vastannut että on huomannut saman.

Olisi pätevää muistaa, mikä tässä viikossa olikaan ollut rankkaa.

Mä olen väsynyt. Ihan kohtuuttoman väsynyt. Ja etäinen kaikkia kohtaan.

Tosi vähän jaksanut pitää kehenkään yhteyksiä, ei vain huvita.

Kaikki on jotenkin plääääääh!

Kauhea hinku olis lähteä johonkin, mennä ja olla. Sitä mä olen suunnitellut eilisestä asti.

Eilen sentään lähdin M:n mukaan spontaanisti käymään autolla nopea kiekka, huikea saavutus multa!

Tein eilen myös toisen huikean saavutuksen!!!

Mä olen ehkä aika ylpeä tästä.

(Sori M, nyt tulee tekstiä intiimi asioista)

Eilen, olin valmistautunut siihen, että voidaan kieriskellä lakanoissa ilman pelkoa, että joku lapsista (niistä oikeista xD eli tytöistä) paukkaa oven taa "äiti mä näin pahaa unta" tms.

Olin henkisesti latautunut tähän.

Päätin yllättää ja vähän pistää nätinpää alusvaatetta päälle sen normaalin himapaidan sijaan.

M oli suihkussa kun täällä toteutan masterplania ja survoin itseni asusteisiin.

No, lopputulos oli et M valittaa pääkipua, niskojaan jne

Ja mä menin lukkoon, tuijotin kattoa ja haudoin mielessäni vaikka mitä.

Joku huuteli taustalta hirveyksiä, mä taistelin vastaan.

Kerroin sille, et nyt ei ole S:sta kyse, tuo on M ja nyt ei olla menneessä!!!

Ei hätää, ihan rauhassa, hengitä ja rauhoitu!

M pakeni tupakalle.

Palattuaan sänkyyn, jouduin taas taistelemaan sisäisesti että nyt ei aleta mykkäkouluun, eikä vaihtoehtona ole loukkaaminen. Nyt on MUN vuoro puhua!!!!

Ja mä puhuin, vähän mutta asiaa.

Pyysin M pötköttää, että pääsen hieromaan hänen niskojaan.

Minä hieroin ja pyysin että M puhuu.

Kertoo missä mättää, juteltiin asiallisesti.

Mä olin minuna läsnä, kuunnellen ja ymmärtäen.

Olin vaimona paikalla, hieroen hänen niskojaan.

Ja me saatiin asia puhuttua halki, poikki ja pinoon.

Sisäisesti mä hurrasin itselleni, koska tällä kertaa en antanut muiden puhua ääneen.

Mä tiedän et jos olisin antanut, me ei puhuttais vielä tänäänkään, ehkä ei vielä huomennakaan.

Minä päätin eilen!

Minä olin järkevä vaimo eilen, enkä antanut sijaa muille meidän väliin.

Palkkioksi sain mahtavaa... No tiedätte varmaan ;D

Toi pikkujuttu loi mulle uskoa isosti!

Mulla ON näköjään joskus kyky vaientaa muut, mulla ON mahdollisuus määrätä ketkä meidän sängyssä on!

Ja mulla on mahtava olo siitä!

Mut, huolimatta tuosta pienestä suuresta voitosta eilen, tässä mä istun yksin sohvalla viltin kanssa ja yritän vakuutella, että voisin ihan hyvin lähteä ihmisten ilmoille.

Vielä en ole siihen pystynyt.

Mut eilisen sänkyvoiton kunniaksi, mä annan tän hetkisen olon anteeksi.

Kyl mä vielä joku päivä päätän itse kaikesta.

Mun on pakko uskoa siihen.

Minä?

Mä yritän.

Ihan joka ikinen päivä.

Joka päivä tyhjyys täynnä elämää ja elämä täynnä tyhjyyttä.

Mietiskelin, miltä se tuntuisi kun muistaisi.

Yritin oikein kovasti ja sain mieleeni muiston.

Kesälomareissu, olin 7 tai 8vuotias.

Rannan hiekka oli valkoista ja vaaleanpunaista, pienikin ihminen joutui kahlaamaan järveä hirmu pitkälle, että oli edes napaan asti vettä.

Vesi oli kylmää.

Hetken pyörittelin tuota muistoa, vain havaitakseni ettei muisto ollut omani.

Jälleen kerran.

Muisto tuosta reissusta on piirtynyt mieleeni valokuvista.

Äidillä on kansiossa kuvia siitä vuoroin valkoisesta ja vaaleanpunaisesta hiekasta.

Samassa kansiossa on kuva minusta ja isoveljestä kahlaamassa pitkän matkan päässä rannasta, eikä vesi yltänyt minua kuin pakaroille.

Joku kertoi joskus että vesi oli kylmää.

Olin luonut muiston jälkeen muiden muistosta.

Yhden muiston muistan, mutta epäilen senkin olevan mielikuvitukseni tuotos.

Pikkusisko karkasi kissan perään.

Olen muistavinani pikkusiskon kävelevän sen kissan perässä, enkä välittänyt yhtään.

Pikkusisko oli ehkä 4vuotias?

Tiedän että häntä etsittiin pari tuntia, koska äiti on kertonut asian.

Yritin myös muistella hyviä hetkiä S:n kanssa, nekin tuntuvat hävinneen.

Jäljelle on jäänyt syvä katkeruus, viha.

Haluaisin joskus päästä tästä vihasta yli.

Mä yritän joka ikisenä kirottuna päivänä muistaa.

Mä haluan kiinni jostain, haluan että mun elämässä on ollut joku pohja minkä päälle mä olen tän suojan rakentanut.

Haluan tietää, miksi mun elämälle on rakentunut suoja.

Tosin, mä tiedän ettei mun psyyke ole lähelläkään siinä pisteessä että kestäisin kaiken.

Mutta tuntuu niin toivottomalta pinnistellä mieleen edes yhtä, oikeaa, MINUN muistoa tuolta ajalta.

Ja joka kerta petyn, vain todetakseni ettei minua ole ollut olemassa.

Siltä minusta tuntuu.

Miten ihminen voi tuntea itsensä, jos hänellä ei ole mitään kiintopistettä mistä napata kiinni? Että voisi uskoa olleensa olemassa?

Mä olen kohta 30vuotias.

Ja mä olen kadottanut yli puolet elämästäni.

Musta olisi voinut tulla paljon enemmän, jos mua ei olisi pakotettu rakentamaan tätä kirottua suojaa itseni ympärille.

Mä en edes osaa enää kertoa KUKA minä olen, en osaa vastata kysymykseen MILLAINEN minä olen.

Mistä mä olen tullut ja mihin mä olen menossa.

Se mitä tiedän, on että mä olen kohta 30vuotias. Mulla on 2 lasta.

Olen kerennyt rakentamaan idyllisen perhe-elämän, vain huomatakseni että kaikki oli mun itseni luomaa kulissia.

Olen kerennyt mennä naimisiin vain erotakseni.

Mennyt toistamiseen naimisiin.

Olen ollut hyvin toimeentuleva, nyt olen vain velkaantunut.

Olen luonut uraa, vain menettääkseni sen.

Olen ollut äiti, etä-äiti, lähivanhempi.

Olen kulkenut pohjan kautta rämpien ylös, tavoitellen täydellistä idylliperhetyä, jonka ympärille rakensin kulissit.

Repinyt alas nuo kulissit, löytäen itseni, vain kadottaakseni minuuteni taas.

Seison tyhjän päällä, samalla kun seison omin jaloin vahvemmin kuin koskaan.

Olen vahvempi kuin ikinä, samalla tarviten apua enemmän kuin koskaan.

Olen luonut itseni tyhjästä, ponnistanut jaloilleni kaaoksesta, kaatuen pahempaan sekasortoon kysyen;

Kuka helvetti minä olen?