Hiljaisuuden keskellä mussa voi kyteä myös raivo.
Se on siellä pinnan alla koko ajan, suurimmalti osin piilossa.
Mutta stressin keskellä se räjähtää herkästi esiin.
Mä olen inhottava ihminen, kyllä.
Elämään on mahtunut niin paljon pettymystä; olen ollut pettynyt itseeni, muihin.
Omaan suoritukseen, muiden tekemisiin.
Omiin sanoihin, muiden mokiin.
Kun joku asia nykypäivänä muistuttaa mua liikaa entisen elämän pettymyksistä, raivo pulpahtaa pintaan enkä hillitse itseäni silloin.
Mua vaan yksinkertaisesti vituttaa silloin aivan kaikki ja sanon mitä sylki suuhun tuo.
Kovasti olen yrittänyt olla parempi ihminen, mutta itseä kai siinä huijaa.
Siellä se pettymys ja raivo edelleen on.
Kuten tänään.
Lasten piti lähteä synttäreille, mä olin valmiiksi väsynyt ja kiukkuinen.
M on makkarissa läppärillä, kaikille lapsille vaatteet hukassa ja saan todeta jälleen, ettei S ole huolehtinut kaikkia ulkovaatteita lapsille.
Yksi etsii ulkohousuja, toinen etsii sopivia vaatteita, kolmas pyörii jaloissa.
Tossa vitun pienessä eteisessä pyöri tän huushollin 3 pikkuakkaa ja minä, väsyneenä ja hermot kireänä ja M makaa makkarissa.
Ja se oli naps!
Selkeä muistikuva siitä, kuinka on joutunut yksin aina hoitamaan nää tilanteet, kun S vaan oli eikä liikuttanut evääkään auttaakseen.
Ja just tolla hetkellä musta tuntui että M on ihan yhtä saamaton kusipää.
Vaikka ei se ole.
Mutta minkäs mä vittu tälle päälleni voin????
Karjasin sille, että nosta persees ylös ja auta edes!!!
Jep. Tosi rumasti sanottu, varsinkin huutaen :(
Nou kän duu, vahinko oli jo tapahtunut ja mä menin taas lukkoon.
Totesin etten etsi vittu yhtäkään ulkohousuja ja lysähdin sohvalle.
Lapset sai lähdettyä ulos ovesta (ilman niitä ulkohousuja toki), hiljaisuus.
Jäätävä hiljaisuus.
M otti meloonin poikineen nenään mun tölväyksestä ja mä oon just niin aikuis-moodissa (not....) etten ala anteeksi pyytelemään.
Vaikka tiedän että pitäis.
Mut kun en pysty
