Minä

Minä

torstai 19. maaliskuuta 2015

Sinä, minä, hän. Me, te, he.

Taisin mainita edellisessä tekstissä, että pää on hiljainen
Niin se onkin, periaatteessa, koska olen huomannut joitakin muutoksia viime päivinä

Kun puhun M:lle jotain, olen sanomassa ääneen vaikka "mulla on nälkä", huomaan että kielen päällä se on kuitenkin tulossa muodossa "meillä on nälkä"
En ole erehtynyt sanomaan tuota me-muotoa kuitenkaan ääneen, mutta kerroin M:lle tästä.
Hän omaan rauhalliseen tapaan otti infon vastaan

Välillä epäilen, kuunteleeko hän lainkaan tai sisäistääkö mitään kertomaani asiaa/ongelmaa/infoa, kun hän tuntuu olevan kaikesta kovin rauhallinen

Olen huomannut viime aikoina olleeni todella huono muistinen
En aina osaa sanoa heti olenko esim
syönyt
Suurin ongelma muistamattomuudessa on lääkkeiden otto.
Kun en vain millään ole varma olenko ottanut vai en, mikään osa minussa ei muista vaikka kuinka yritän.
Sinällään se ei haittaa vaikka unohtaa ottaa lääkkeet, mutta jo yhtenä päivänä unohdettu Cymbalta aiheuttaa seuraavana päivänä mielettömät vainoharhat, sähköiskut ympäri kroppaa, huimausta yms muuta pikku kivaa.
Eli jäätävät vieroitusoireet.

Se toinen puoli muistamattomuudessa on tietty yliannostuksen mahdollisuus.
Vaikka saan syödä panacodia hevosen annoksen päivässä, en haluaisi silti överiksi käyttöä laittaa.
Ja koska Cymbalta on 90mg, en halua syödä 180mg
Kilpparin menee 0,75, enkä siitäkää tuplia haluaisi rouskuttaa

Joten rauhallinen mies (kun vihdoin uskalsin kertoa nämä muistikatkokset) haki mulle dosetin
Mummoikä, tervetuloa 👍

Niin. Muistikatkokset on isoja ja liki joka päiväisiä
Röökiä kuluu mahti määrät, koska parvekkeelle mennessä huomaan edellisen tumpin vielä savuavan.
Uskoisin että poltan yli ison askin päivässä.
Not so good...

Mun piti viikon ajan laittaa tytön opelle viesti, että on yhtenä päivänä kesken päivän hammaslääkärissä
Onneks tyttö itse oli hammaslääkäriä edeltävänä pvänä itse kertonut opele.
Open vieno toive oli, että ilmoitettaisiin vähän aiemmin
Kyllä, mä ihan aikuisten oikeasti olin viikon ajan laittamassa sitä viestiä
Ja sit, muistikatkos.
Muuten mä olen mielestäni selvinnyt yllättävän hyvin!

Maanantaina mut oli pakotettu käymään uudessa työterveyspaikassa.
Vieras tt-hoitaja, vieras paikka.
Mä en sinne olis halunnut mennä, mut työnantaja "pakotti"
Koska uudessa tt-paikassa ei oo mun papereita.
Ja työnantaja haluaa pitää palaverin

Kerroin hoitajalle että vain hlö X kelpaa luottareista mukaan
Osastopäällikkö ei saa tulla
Ja päätin (en tiedä kerroinko hoitajalle), että Psykka tai terppa saa(pitää) olla paikalla.
Koska en aio puhua.

Hoitajan luona paikalla oli joku uus tyyppi.
Se oli vainis, sisäänpäinkääntynyt, tiukka huulinen, leukoja kiristelevä lattiaan tuijottava juro.
Juro tosin ei ehkä ole oikea sana kuitenkaan
Pelokas. 
Hiljainen.
Epäilevä.
Vainoharhainen
Hoitaja oli vihollinen

Niin!!!

lauantai 14. maaliskuuta 2015

Jänis ulvoo

Ja moni muukin ulvoo, samalla kätkeytyen hiljaisuuteen.

Olen ankkuroivat itseni.
Ymmärsin sen vasta pari päivää sitten.

Menin naimisiin kuukausi sitten, selvisin polttareista, selvisin hääpäivänä 
Olin kasassa.
Hääpäivänä kaikkien niiden vieraiden ihmisten keskellä olin läsnä ja poissa.
Huomasin oman vahvuuteni, minä olin siellä mutta vain osittain
Osa minusta oli muualla, koska ympärillä oli vieraita ihmisiä.

Jätin menemättä terapiaan.
Olo on ollut liian vakaa, stabiili, tasapainoinen.
Olen ollut liian normaali

Minusta tuli lähivanhempi.
S flippasi. Tai jotain. En tiedä enkä ymmärrä kuitenkaan mitä tapahtui. Lähinnä en ymmärrä miksi.
Tytöt muuttivat äkillisesti meidän luokse ja silmänräpäyksessä kaikki muuttui.
Siksi en ole voinut kirjoittaa edes tänne
Olen ollut niin hukassa ja samaan aikaan läsnä enemmän kuin koskaan.
Kuvittelin että minusta tuli normaali koska oli pakko, lasten vuoksi.
Huomasin että äänet katosivat hetkessä, pääni oli täysin hiljaa.
En kokenut enää mitään huonoa; ei takaumia, ei heijastumia.
Ei kohtauksia, poissaoloa.
Ei mitään.

Tilalle tuli minä, äitinä.
Tasapainoinen, rauhallinen ja ymmärtäväinen.
Mutta pari päivää sitten ymmärsin että lapset ovat minun ankkurit.
En tiedä onko se oikein?


Yritän lukea kirjaa.
Jänis ulvoo.
Olen lukenut kohta viikon, edennyt sivulle 181.
MINÄ luen normaalisti 200-300 sivua päivässä.
En olekkaan poissa, koska joku estää lukemasta.
Ei halua ymmärtää lukemaansa, ei halua lukea.
Uskon että se sama joka esti minulta käsinkirjoittamisen.
Uskon niin vahvasti.

Mutta MINÄ olen päättänyt, että luen tuon kirjan.
Ja samaan aikaan mietin, olenko minä kirjoittanut osan siitä.
Kunnes suljen kannet ja ymmärrän, etten ollut edes syntynyt kun kirja on julkaistu.