Olen ankkuroivat itseni.
Ymmärsin sen vasta pari päivää sitten.
Menin naimisiin kuukausi sitten, selvisin polttareista, selvisin hääpäivänä
Olin kasassa.
Hääpäivänä kaikkien niiden vieraiden ihmisten keskellä olin läsnä ja poissa.
Huomasin oman vahvuuteni, minä olin siellä mutta vain osittain
Osa minusta oli muualla, koska ympärillä oli vieraita ihmisiä.
Jätin menemättä terapiaan.
Olo on ollut liian vakaa, stabiili, tasapainoinen.
Olen ollut liian normaali
Minusta tuli lähivanhempi.
S flippasi. Tai jotain. En tiedä enkä ymmärrä kuitenkaan mitä tapahtui. Lähinnä en ymmärrä miksi.
Tytöt muuttivat äkillisesti meidän luokse ja silmänräpäyksessä kaikki muuttui.
Siksi en ole voinut kirjoittaa edes tänne
Olen ollut niin hukassa ja samaan aikaan läsnä enemmän kuin koskaan.
Kuvittelin että minusta tuli normaali koska oli pakko, lasten vuoksi.
Huomasin että äänet katosivat hetkessä, pääni oli täysin hiljaa.
En kokenut enää mitään huonoa; ei takaumia, ei heijastumia.
Ei kohtauksia, poissaoloa.
Ei mitään.
Tilalle tuli minä, äitinä.
Tasapainoinen, rauhallinen ja ymmärtäväinen.
Mutta pari päivää sitten ymmärsin että lapset ovat minun ankkurit.
En tiedä onko se oikein?
Yritän lukea kirjaa.
Jänis ulvoo.
Olen lukenut kohta viikon, edennyt sivulle 181.
MINÄ luen normaalisti 200-300 sivua päivässä.
En olekkaan poissa, koska joku estää lukemasta.
Ei halua ymmärtää lukemaansa, ei halua lukea.
Uskon että se sama joka esti minulta käsinkirjoittamisen.
Uskon niin vahvasti.
Mutta MINÄ olen päättänyt, että luen tuon kirjan.
Ja samaan aikaan mietin, olenko minä kirjoittanut osan siitä.
Kunnes suljen kannet ja ymmärrän, etten ollut edes syntynyt kun kirja on julkaistu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti