Kamala, raskas, tyhjä. Hiljaisuus.
Tänään on ensimmäinen päivä yli viikkoon, kun olen yksin kotona ja sen huomaa.
Kaikki on niin hidasta, matelevaa ja tyhjää.
Ei ole lapsia riitelemässä, ei M hösäämässä siivouksia, ei vierailevia teinejä.
Joku tyttöjen kavereista kävi äsken ovikelloa soittamassa.
En halunnut avata, koska tuntuisi pahalta sanoa ääneen että tytöt ei ole kotona.
Niin. Kotona.
Varakoti, kakkoskoti, äitin koti.
Eihän tämä sinällään lasten koti edes ole.
Ja tänään se tuntuu kamalan tyhjältä sanoa.
Tänään mulla on ikävä lasten ääniä, riitelyä, kikattelua, supattelua.
Mulla on ikävä lapsia.
Mä kaipaan heitä kyselemään lupaa lähteä kaverille kylään. Ikävöin heitä jankuttamaan vastaan huoneen siivouksesta.
Yhteisiä ruokahetkiä, illalla tassuttelua pyjamat päällä.
Unien jälkeisiä takkutukkia sohvalla.
Ahdistaa.
Ja mun osat!
Missä ovat?
Mun pääkin on tyhjä :(
Kukaan ei juttele mulle.
Ainoa asia mistä muistan olevani elossa, on rinnassa puristava ahdistus.
Se on ja pysyy.
Ja mä olen niin yksin tällä hetkellä.
Ja kaikki on hiljaa, musertavaa tyhjää hiljaisuutta.
Ei ääntäkään kuulu, paitsi korvanapeista;
Lux Aeterna-The London Ensemble.
Sen synkkä sointi rikkoo tätä hiljaisuutta.
Mutta silti se hiljaisuus ei katoa.
Tämä on turha päivä.
Ja mun pää on liian hiljainen.
