Mitä on jäänyt jäljelle minusta, kaikkien tapahtumien jälkeen joita minäminä en muista.
Kerron nyt ihan arkisia asioita, mitä minun elämäni on.
Kivuista kerroinkin jo, niistä fyysisistä.
Alunperin hakeuduin lääkärin pakeille, kun selittämättömästä syystä alaselkääni iski kovat kivut kesäloman jälkeen.
Hiljalleen tuo kipu siirtyi myös lantioon ja jalkoihin, jatkuen toki myös selässä.
Alkuun en kyennyt edes kävelemään kivun vuoksi.
Jossain kohdin kipu selästä helpotti vähän (eli turruin siihen kipuun) ja lantionseudun kipu paheni.
Tällöin myös jalkoihin kohdistuvat kiputilat pahenivat.
Kipu on aina ollut puolta vaihtavaa, viiltävää, lamaannuttavaa.
Syytä kipuun ei ole ja minun tulee tyytyä siihen, että kivut on läsnä mahdollisesti loppuelämäni.
Fyysiset kivut siis ajoivat minut alunperin lääkäri-kierteeseen.
Olen edennyt työterveyshuollosta reumatologin luo, sieltä ortopedille.
Välissä fysiatrian sekä fysioterapeutin luota paikallisen sairaalaan potilaaksi.
Ortopedilta kipupoliklinikalle ja siitä taas työterveyden kautta psykiatrianpoliklinikan asiakkaaksi.
Ainoa mikä on nyt "varmaa"(eli mitkä on paperille ja minun kansioon diagnosoitu), että polvissa on rustottumaa, skolioosi kahdessa kohdassa, jalat eri pituiset, kilpparin vajaatoiminta, krooninen kiputila, tarkemmin määrittelemätön dissosiaatiohäiriö, masennus, paniikki- ja ahdistuneisuushäiriö.
Kyllä, kipu on määritelty krooniseksi.
Mutta vielä papereihin ei ole saatu leimatuksi "psykosomaattiset kiputilat". Odotan vielä tuota lausuntoa.
Psykosomaattisiin kipuihin voitanee kohta lisätä lisääntyneet migreenikohtaukset myös.
Lääkevastine mulla on pieni, suurin osa lääkkeistä ei auta ja kipuja ei vie mikään pois.
Joten näennäisesti nappailen kipulääkkeet vaikka tiedän ja tiedostan ettei niistä ole minulle vastinetta.
No. Se niistä kivuista.
Vääristynyt minäkuva.
Ja se minäkuva ihan oikeasti vaihtuu jopa minuutin sisällä.
Voimakkain minäkuva on yllättäen negatiivissävytteinen.
Ruma, lihava. Huonot hampaat, rumat hiukset.
Mutta pääasiassa lihava ja kelpaamaton.
Epäseksikäs.
Oksettava.
Kuvotus.
Ja minäkuva sisältää syömishäiriöt.
Juuri tällä hetkellä sh on siinä tilassa, etten tunne päivisin nälkää lainkaan ja illat ja yöt ahmin.
Koska joku käskee tehdä niin.
Mulla ei ole lupa nukahtaa, ennenkuin "kiintiö" on täytetty.
Eilen se käsitti illalla lautasellisen pyttipannua, 2leipää juustolla, voilla ja majoneesilla sekä 5 isoa lihapullaa.
Sekä palan suklaata.
Joskus öisin havahdun siihen, että olen istunut sohvalla ja tyhjentänyt kokonaisen megapussin sipsejä, karkkipussin ja ehkä vielä pari keksiä siihen päälle.
Voitte kuvitella sen seuraavan aamun turvotuksen.
Viime aikoina yöahminnan mukana on tullut nielemisrefleksin katoaminen. Kokonaan.
Minäkuva kun voi muuttua hetkessä, voin kohta huomata olevani erittäinkin onnellinen kurveistani.
Olen pyöreä ja pehmeä.
Minulla on takamus joka miellyttää miestäni, rinnat jotka ovat itikan puremaa isommat ja täyttävät liivit muodostaen kauniin poven.
Olen kaunispiirteinen ja silmäni ovat tuikkivat ja kauniin muotoiset.
Ja yhtä nopeasti kuin tuo mieltymys itseensä tulikin, yhtä nopeasti se voi väistyä.
Joskus, aikoja sitten, minulla oli mielipide itsestäni ihmisenä. Kuka minä olen ja minkälainen aikuinen nainen olen.
En kykene muistamaan sitä, muistan vain että minulla oli mielipide itsestäni, sellainen josta pidin kiinni, vaikka välillä ei tuntunut niin kauniilta.
Nykyisyys on se, etten aina pysty tunnistamaan sitä naista, joka peilistä katsoo takaisin.
Suljen silmäni ja katson uudestaan; nyt tunnistan.
Ja kohta taas en.
Naiseuteen kuuluu myös se ikävä pakollinen asia.
Kuukautiset.
Kiitos sopivien e-pillereiden, voin niiden avulla välttää asian kohtaamista hieman pidempään.
En suostu vastaanottamaan kuukautisia kuin joka toinen kuukausi.
Ja sekin on liian usein.
Tunnen itseni niin likaiseksi silloin.
Alapään hygienia yltyy silloin ylikorostetun suureksi.
En muutenkaan käytä juuri wc-paperia, mutta kuukautisten aikaan käytän käsisuihkua joka välissä kuin mahdollista.
Tänä aamuna pystyin vaihtamaan siteen yön jäljiltä ilman reaktioita.
Lähdin terapiaan ja parin tunnin löhöilyn (kera tän vitun migreenin tietty), oli mentävä vessaan.
Istuin pöntöllä, pyyhe naaman edessä ja hengitin sen läpi.
Ja silti, se haju puski jopa sen pyyhkeen läpi.
Olihan siteessä hurjat lusikallinen verta.
Otin sen pois silmät kiinni, naama kiinni pyyhkeessä ja päätin, että nyt on tamponin aika.
Jottei haju tunkeutuisi housujen läpi nenääni (miten niin ylikorostuneet aistit...)
Asetin tamponin, käsisuihkun kanssa heiluen, kasvot yhä haudattuna pyyhkeen sisällä.
Ei ei ei! Tuntuu väärältä.
Tunnen jokaisen kulman tamponista, tunne ei katoa.
Pyörin, hyörin mutta ei.
Tamponi on ja tuntuu sisälläni.
Takaisin vessaan, vaihto vielä pienempään tamponiin. Silmät kiinni toki.
Tämäkin, kaikista pienin, tuntuu sisällä.
Tunnen sen muodon kokoajan.
Yritän sinnitellä.
Mutta en edelleenkään tiedä kumpi on pahempi; haju vai tuntemus.
Joka toinen kuukausi sama taisto.
Olen niin epätoivoinen kuukautisten kanssa, että harkitsen jo kolmen liuskan putkeen syöntiä.
Harkitsen myös kuukupin kokeilua.
MUTTA. Aina se iso mutta.
Kuka sen tyhjentää?
Mulle kuukautisveren näkeminen ja haistaminen on oikeasti lamaannuttava, traumatisoiva asia.
Joka toine kuukausi, viikon verran sekoilua hajuista ja tunnoista.
Liiallista ja ylikorostunutta hygieniaa.
Muistaakseni vielä mainita, että siteet ja tamponit aiheuttaa mulle kipeitä kohtia alapäähän.
Voi kun olisin hajuaistiton sokea aina kuukautisten aikaan.
Elän siis päivittäin erilaisten yliherkkyyksien kanssa.
Aistiyliherkkyys.
Kun tähän nippuun lisätään disson tuomat derealisaatio- ja depersonalisaatiohäiriöt, joiden kanssa puuhaan päivittäin, olen aikamoinen pakkaus.
Ystäväni kysyi minulta, miltä tuntuu kun kuulee ääniä päässään.
Teistä, arvon "terveet" ihmiset, se kuulostaa hulluudelta.
Mulle se on arkea.
Ei äänet kuulosta miltään, koska ne on aina olleet. Kulkeneet mukana, olleet läsnä.
Aina ollut kommentoimassa jokaista tehtävää asiaa, päätettävää ongelmaa.
Eikä pääni ole mikään sirkus.
Se on harmoninen, rauhallinen keskustelu jossa jokaisella on oma tilansa puhua.
Toki jos joku pääsisi kuuntelemaan pääni sisältöä, ehkä se kuulostaisi sirkukselta, mutta mulle ei.
Koska ne ovat osa minua.
Mun päivät koostuu rutiineista.
Voi jo puhua pakonomaisista, koska ilman niitä, päivä menee sekaisin.
Eli samalla mä menen sekaisin, joka on suora kuvaus siihen että automaattisesti mukaan tulee nopeat vaihtelut osien kesken, ym häiriöt eli kuten itse nimitän: kohtaukset (tässä haluan selventää, että kohtaukset tarkoittaa derealisaatio tai depersonalisaatiohäiriö kohtauksia ja/tai ahdistus-ja lieviä paniikkikohtauksia.
Sen sijaan kun puhun takaumista, tarkoittaa se että olen kokenut flashbackin eli elänyt jonkin trauman uudestaan.
Erottakaa siis kohtaukset ja takaumat!)
Rutiineita, rutiineita ja rutiineita toisen perään.
Mikään ei saa muuttua tai mennää raiteilta ulos ja kovaa.
Yleensä se tarkoittaa myös sitä, että seuraavakin päivä on sitten vähän hakusessa.
Ja kyllä, jopa postin väärään aikaan tuleminen voi ohjata mut raiteilta ulos, koska poikkeaa päivärutiineista.
Sitten on pakonomainen ajattelu.
Jos saan ajatuksen päähäni, että tiskikone on pakko tyhjentää juuri nyt, niin se myös on juuri nyt.
Vaikka keskellä yötä.
Tai jos olen varma, että hiukset haisevat pahalle, on asialle tehtävä jotain. Pakko tehdä.
Tästä siirryn sopivasti osien vaihteluun, koska päivittäin tulee joku tilanne, että jokin asia/ele/sana/ihanmikätahansa, joka triggeröi jonkun muun osan esiin.
Olen kertonut aiemminkin, että vaihdon rekisteröin itse myöhemmin.
Yleensä sen jälkeen, kun olen suututtanut M:n ja märissyt tarpeeksi kauan tajutakseni, että käytökseni/reagointini asiaan/tilanteeseen on ollut kohtuuttoman suuri/yliampuva.
Kuten eilen.
Ilouutisen jälkeen, muutuin yliaktiiviseksi, hihhuloivaksi ärsyttäjäksi.
Niinku joku maailman ärsyttävin ihminen piripäissään.
Koska onnistuin tarpeeksi kauan härkkimään ja ärsyttämään M:n hermoja, jätti minut sitten yksin suihkuun mölisemään.
Jonka jälkeen-->möksähdys&loukkaantuminen (jätti kuitenkin perkele mut yksin suihkuun), mökötys ja mykkäkoulu.
Jonka jälkeen ilmoitin, että kyllä tässä on nyt mieli pahoitettu NIIN!!!
Pyysi sitten anteeksi.
Joo, eihän se kivasti ollu tehty, että jättää(aikuisen(muka) )vaimonsa yksin suihkuun.
Ottaen huomioon, että se tosi aikuinen vaimo käyttäyty ku sekopäinen piripää (edelleen olen yllättynyt kuinka nopeasti pystyn puhumaan! Huikea taito!) ja ärsytti tahallaan.
No mutta, tätä asiaa sitten purin terapeutille.
Ja kas! Ylläripylläri, sieltä löyty TAAAAAAAS uusi osa.
Joku joka käyttäytyy maanisesti.
Terppa oli erittäin kiinnostunut tästä osasta.
En mä paljon muuta osannut kertoa, kun sen mitä jo tuossa yllä kerroin.
Mutta että sellaista.
Taas uusi osa. Taas ja taas ja taas.
Kysyin terapeutilla, että kuinka helvetin monta osaa mulla oikein voi olla!?!?!
Terapeutin minua kovasti tyydyttävä (NOT!!!!) vastaus oli, että niin monta kun niille on ollut tarvetta.
Alkoi kieltämättä huolestuttaa, että monenko tyypin kanssa tuo miesparka joutuukaan asumaan :/
Nyt huomasin että mun lanka tästä tekstistä on kadonnut.
Sama se, kuhan tulee kerrottua.
Taidan jatkaa tän menkkakompleksitraumapostauksen jatko-osaa huomenna.
Tai millon nyt sattuu tuntumaan siltä.
Äsken mieleeni muistu, että mun piti kertoa terapiassa tunteneeni viime kerran jälkeen suurta syyllisyyttä, kun paljastin ne muutamat nimet.
Jos seuraavalla kerralla sitten muistaisi...
Piis änd aut!
