Minä?

Mä yritän.

Ihan joka ikinen päivä.

Joka päivä tyhjyys täynnä elämää ja elämä täynnä tyhjyyttä.

Mietiskelin, miltä se tuntuisi kun muistaisi.

Yritin oikein kovasti ja sain mieleeni muiston.

Kesälomareissu, olin 7 tai 8vuotias.

Rannan hiekka oli valkoista ja vaaleanpunaista, pienikin ihminen joutui kahlaamaan järveä hirmu pitkälle, että oli edes napaan asti vettä.

Vesi oli kylmää.

Hetken pyörittelin tuota muistoa, vain havaitakseni ettei muisto ollut omani.

Jälleen kerran.

Muisto tuosta reissusta on piirtynyt mieleeni valokuvista.

Äidillä on kansiossa kuvia siitä vuoroin valkoisesta ja vaaleanpunaisesta hiekasta.

Samassa kansiossa on kuva minusta ja isoveljestä kahlaamassa pitkän matkan päässä rannasta, eikä vesi yltänyt minua kuin pakaroille.

Joku kertoi joskus että vesi oli kylmää.

Olin luonut muiston jälkeen muiden muistosta.

Yhden muiston muistan, mutta epäilen senkin olevan mielikuvitukseni tuotos.

Pikkusisko karkasi kissan perään.

Olen muistavinani pikkusiskon kävelevän sen kissan perässä, enkä välittänyt yhtään.

Pikkusisko oli ehkä 4vuotias?

Tiedän että häntä etsittiin pari tuntia, koska äiti on kertonut asian.

Yritin myös muistella hyviä hetkiä S:n kanssa, nekin tuntuvat hävinneen.

Jäljelle on jäänyt syvä katkeruus, viha.

Haluaisin joskus päästä tästä vihasta yli.

Mä yritän joka ikisenä kirottuna päivänä muistaa.

Mä haluan kiinni jostain, haluan että mun elämässä on ollut joku pohja minkä päälle mä olen tän suojan rakentanut.

Haluan tietää, miksi mun elämälle on rakentunut suoja.

Tosin, mä tiedän ettei mun psyyke ole lähelläkään siinä pisteessä että kestäisin kaiken.

Mutta tuntuu niin toivottomalta pinnistellä mieleen edes yhtä, oikeaa, MINUN muistoa tuolta ajalta.

Ja joka kerta petyn, vain todetakseni ettei minua ole ollut olemassa.

Siltä minusta tuntuu.

Miten ihminen voi tuntea itsensä, jos hänellä ei ole mitään kiintopistettä mistä napata kiinni? Että voisi uskoa olleensa olemassa?

Mä olen kohta 30vuotias.

Ja mä olen kadottanut yli puolet elämästäni.

Musta olisi voinut tulla paljon enemmän, jos mua ei olisi pakotettu rakentamaan tätä kirottua suojaa itseni ympärille.

Mä en edes osaa enää kertoa KUKA minä olen, en osaa vastata kysymykseen MILLAINEN minä olen.

Mistä mä olen tullut ja mihin mä olen menossa.

Se mitä tiedän, on että mä olen kohta 30vuotias. Mulla on 2 lasta.

Olen kerennyt rakentamaan idyllisen perhe-elämän, vain huomatakseni että kaikki oli mun itseni luomaa kulissia.

Olen kerennyt mennä naimisiin vain erotakseni.

Mennyt toistamiseen naimisiin.

Olen ollut hyvin toimeentuleva, nyt olen vain velkaantunut.

Olen luonut uraa, vain menettääkseni sen.

Olen ollut äiti, etä-äiti, lähivanhempi.

Olen kulkenut pohjan kautta rämpien ylös, tavoitellen täydellistä idylliperhetyä, jonka ympärille rakensin kulissit.

Repinyt alas nuo kulissit, löytäen itseni, vain kadottaakseni minuuteni taas.

Seison tyhjän päällä, samalla kun seison omin jaloin vahvemmin kuin koskaan.

Olen vahvempi kuin ikinä, samalla tarviten apua enemmän kuin koskaan.

Olen luonut itseni tyhjästä, ponnistanut jaloilleni kaaoksesta, kaatuen pahempaan sekasortoon kysyen;

Kuka helvetti minä olen?