Parempia päiviä.

Tänään on parempi päivä.

Tänään ulkona paistaa aurinko ja minunkin sisällä on pienen pieni loiste.

Tänään on ollut hyvä aamu.

Eilen ei.

Olin eilen terapiassa, joka alkoi klo 9.00.

Heräsin myöhässä, klo 8.30.

Olin nukkunut taas liian sikeästi, vanhempi tyttö oli omatoimisesti suoriutunut aamusta ja lähtenyt jo kouluun.

Pienempi oli hereillä myös, mutta kaikki aamutoimet kesken.

Heräsin ja hoputin tyttöä kiirehtimään.

Raahasin itseni tupakalle ja tajusin, että mun pitäisi ihanjustkohta olla jo auton ratissa, mennä terapiaan.

Tukka ponnarille, lähimmät vaatteet niskaan. Vitut rintsikoista, jääkööt laittamatta!

Lopputuloksena lähdin farkuissa, tennareissa, unipaita päällä ilman rintsikoita. Takki päällä voi istua terapiassa ihan hyvin.

Koska istun ihan aina siellä takki päällä.

Lähdettiin tytön kanssa samalla oven avauksella.

Totuttuun tapaan työnsin kuulokkeet korviini (vasta illalla huomioin, että minä en edes olisi tarvinnut niitä tällä kertaa. Mutta rutiini) ja hyppäsin ratin taakse.

Automaationa ajo, parkkihallista sisään. Parkkeeraa.

Kävele. Tilaa hissi. Astu sisään.

Suoraan terpan huoneeseen.

Käytiin läpi niitä tavanomaisia juttuja, miten on mennyt jne.

Kerroin pääsiäisen takaumasta, kerroin siitä hyperaktiivi piripää-moodista.

Puhuttiin siittäjästä, kerroin että kuulin hänen muuttaneen tästä kaupungista pois.

Kysyi tiedänkö muutolle syytä, kerroin että on joko valaistunut ja raitistunut (sen sadannen kerran), tai että huumevelat painaa niskassa (sen sadannen kerran).

Terppa vuorostaan ihmetteli, etten ollut koskaan maininnut siittäjän käyttävän huumeita.

Enkö tosiaan?

En sitten ilmeisesti ole.

Puhuttiin huumeista, lapsuudesta ja huumeiden täyttämästä lapsuudesta.

Puhuttiin siittäjän vaikutuksesta perheeseen.

Kerroin että meistä lapsista on kolme viidestä entisiä narkkareita.

Tai ainakin mä olen entinen, en mä noista kahdesta muusta tiedä. Eikä kiinnosta.

Terapeutti huomautti jossain kohdin, että olen tainnut jättää tunteet kotiin.

Kohautin olkia, niin kai sitten.

En tiedä kuka oli läsnä.

Terapiasta kotiin.

En muista mitä sillä välin tein.

Lapset tuli ainakin koulusta kotiin.

Mä kärsin migreenikohtauksesta, makasin sängyssä ja nappailin lääkettä toisen perään.

Lapset lähti ulkoilemaan, onneksi, koska kaikki äänet kuului moninkertaisena ja lisäsi jyskytystä päässä.

Sillä lääkemäärällä mun olisi pitänyt nukkua päikkärit, mutta ei.

Hereillä oltiin ja kärsittiin.

M tuli jossain välissä kotiin.

Oli huonolla tuulella.

Mä yritin pysyä positiivisena.

Illan suussa sain päähäni, että nyt lähdetään kauppaan M:n kanssa.

Yksi lapsi jäi sisään katsoo piirrettyjä, toinen ulkoilemaan.

Suunnattiin autolla lähimpään Lidliin.

Kärryt check.

Leipää, muroja. Kurkkua, kaalia.

Halusin ostaa lapsille tuoreen ananaksen.

Kaikki hyvin, ananas kyytiin.

Altaista ei löytynyt mieleistä kanaa.

Ahdistus alkoi jo kolkuttamaan.

Jauhelihaa check.

Ei löydy mieleistä nautaa.

En pysty päättämään.

Tajuan, etten ole edes miettinyt mitä meillä syötäisi seuraavina päivinä.

Ahdistaa jo enemmän ja ajatukset harhailee.

Ostetaan nyt vaikka nakkeja. 

Päätöntä harhailua hyllyltä toiselle.

Tuntuu että kaikki tuijottaa, päässä huutaa.

Huomaan urheilukuulokkeet, pakko ostaa varakuulokkeiksi.

Jossain leivinpaperin ja mehun välissä se tapahtui.

Naps! Ja olin poissa.

Tiedostan seisseeni hyllyyn nojaten, M haahuilee jossain.

Puristan jotain tuotetta käsissäni, toivon että voisin kadota.

Kyyneleet nousee silmiin, M tuli vierelle.

"Haluatko mennä jo autolle?"

Ei ei ei, mä pystyn tähän!

Tuntuu kuin kuolisi ja kaikki tuijottavat.

Hiljaa kyyneleet silmissä kävelen M:n perässä.

Kysyy haluaisinko suklaakeksejä. En mä niitä tarvitse mutta joku olisi halunnut sipsejä, ei vaan pystynyt sitä ääneen sanoa.

Ei ollut sipsejä ostoksien seassa, harmitti tosi paljon mutta sitä ei pystynyt ääneen sanoa.

Kassalle, automaatio pakkaa pusseja.

Ulos, autolle. M kehuu, että pärjäsin hienosti.

Tälle illalle ei ole mitään syötävää, joku muistaa ettei vatsaan ole mennyt koko päivänä kuin kahvia, vettä, lääkkeitä ja jokunen pala suklaata.

Kello on jo puoli kahdeksan.

"Tilataan kotiin vaikka pitsat" M lohduttaa.

Halusin vain kotiin.

Matkalla ne silmissä olleet kyynelet valuivat ulos, ihan kuin ohimennen.

Pitkin poskia, räkää valui nenästä.

M puristi mun kättä, olin kiitollinen hänestä.

Purettiin kotona kauppakassit.

Muistutus jälleen "vatsassa ei ole mitään"

Siirryin sänkyyn, M tuo vettä jäillä.

Minä itken, harmittaa niin paljon kun olisin kuitenkin halunnut niitä sipsejä.

Ja hampparinkin.

Sen mä sain puserrettua ulos, että haluan hampurilaista.

Se ihana mies lähti hakemaan.

Makasin sängyssä katsoen puhelimelta sarjaa, lapset puuhasi omiaan.

M tulee hamppareiden kanssa kotiin, syön kiitollisena.

Halaan tuota miestä kovasti, kerroin että hän on maailman ihanin ja rakkain aviomies <3

Kuka muu voisi kehua kaupassa hävinnyttä vaimoa, joka ei osaa hetkeen puhua saati päättää mitään, että hän pärjäsi hienosti?

Kuka muu pyyhkisi kyyneleet poskilta?

Kuka muu ymmärtäisi hampurilaisen tärkeyden tuollaisessa hetkessä?

Kuka muu jaksaisi kannatella minua näin rikkonaisena?

Ei kukaan muu ja juuri sen takia, hän on maailman ihanin ja rakkain aviomies.

"You're the light at the end of the tunnel

The beacon fire in the dark
The glimmer of hope and truly the meaning of my life

I say this with all of my heart

You are the only one for me
Year to year, in words and deed
In all this chaos the trace of clarity
You are the only one I see
My first and last, my all and everything
You are the one

When dusk falls and obscures the sky
You're the shine of the Northern Star
No dead of night can fade the brilliance of your light

I say this, holder of my heart

You are the only one for me
Year to year, in words and deed
In all this chaos the trace of clarity
You are the only one I see
My first and last, my all and everything
You are the one

You are the only one
In the heart of winter the comfort of the sun
You are the one, my love, you are the one"