Mulla ei ole lasten muuton jälkeen ollut periaatteessa aikaa enää romahtaa.
Viikottain on kyllä niitä hetkiä, kun horjahdan alaspäin mutta vain hetkellisesti.
Se ei ole kestävää, pysyvää, syvästi järkyttävää pudotusta, ennemminkin tönäisy sisältä.
Ikäänkuin muistuttaen, et Äläs ala akka liikoja luulemaan, täällä me möröt ollaan, odottamassa.
Joten mä pelkään kesää.
Koska mun ankkurit, eli lapset on kuukauden pois mun luota.
Ja mä aidon oikeasti pelkään, miten helvetissä tulen ton ajan selviämään täysipäisenä?!?!
Arjen kiireet, askareet, rutiinit vie multa energiaa niin paljon, etten kerkeä kuin vähän horjahtamaan kohti pohjaa.
Ne pitää mua tiukasti kiinni todellisuudessa.
Ehkä äskeinen oli väärin ilmaistu, tämä olisi parempi;
Ne pitää kiinni nykyhetkessä.
Mut mulla on tunne kokoajan jostakin.
Asiat tuntuu taas väärältä.
Liian hyvin, liian tasaista.
(Tai se johtuu ketipinoreista?)
Mut mä tunnen sen.
Koska mä kuuntelen niin tarkasti kaikkia ääniä, että mun pitää varmistaa niiden olemassaolo joltakin terveemmältä.
Koska mulla on sellainen olo, että mä kuulisin jos osaisin kuunnella oikein.
Mutta mä olen niin "vainoharhainen", että ne äänet mitä kuulen, on olemassa kyllä kun "terveeltä" kysyy (esim M:lta), mut ne mun kuulemat äänet on niiiiiiiiin pienen pieniä, että M ei kuule niitä ilman huomautusta.
Yhdessä videossa kuulin jatkuvasti äänen, joka ei selkeästi kuulunut siihen videoon.
Mutta se oli siinä se ääni!
M joutu kuuntelee monen monta kertaa sen videon läpi, että osasi kiinnittää huomion siihen ääneen.
Mut mä kuulin sen ihan heti!
Niin tarkkana mun korvat on, herkkänä kaikelle.
Kun vain oppisin vielä kuulemaan oikeat asiat
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti