Mä olen loppu.
Mä olen väsynyt, irrallinen, särkynyt.
Sieluton, sydämetön ja tunteeton ja samaan aikaan niin täynnä tunnetta.
Olen huomannut, etten välitä enää paljoakaan.
En iloitse muiden onnesta, en elä myötätunnossa muiden surua.
En tunne mitään, ne kaikki asiat ovat yhtä tyhjän kanssa.
Ja siihenkin mä olen väsynyt.
Haluaisin olla onnellinen muiden puolesta, haluaisin myötäelää surussa.
Mutten voi.
Olen kuollut sisältä.
Olen tyhjyyttä.
"Silmät tyhjyyttä vuotaa, kuuletko enää?
Jos mulla olisi sydän, kuolisin tähän.
Jos mulla olisi sydän, huutaisin sinua
Jos mulla olisi sydän, revin sen irti kun tiedän, se ei tarvitse minua"
Olen loppuunkuluttanut Anna Erikssonin Mana-levyn.
Löytänyt itseni sanoista ja kadottanut itseni niihin sanoihin.
Muhun sattuu.
Ja mä haluaisin elää taas.
Mutta tällä hetkellä tuntuu, että tää kuori on vain olemassa ilman tarkoitusta.
Mä pelkään että jään yksin. Että karkoitan kaiken hyvän ympäriltäni.
Pelkään että olen liian vähän tai liian paljon.
Pelkään etten kelpaa.
Miksi kukaan haluaisi tällaisen ihmisen vierelleen?
Miksi kukaan järkevä ihminen haluaa jakaa elämänsä näin rikkinäisen kanssa?
Kuka järkevä ihminen sovittaa elämäänsä minut ja kaikki muut? Kun en itsekään osaa niiden kanssa elää.
Tällä hetkellä haluaisin itkeä tän pahan olon pois, joku estää senkin.
Joku huutaa taustalla koko ajan etten kelpaa, enkä saa itkeä. En saa tuntea.
Joku kertoo jatkuvasti etten kelpaa.
Ja miksi kelpaisinkaan?
Vaikken saavuttais mitään ja olisin vaan
Vaikket sinäkään rakastais mua enää
Vaikkei kukaan saapuis mua kuuntelemaan
Vaikka olisin sairas saan istua tässä
Vaikka katseeni saisi sut vaivaantumaan
Vaikka muistuttaisin sua kaikesta siitä
Minkä olet jo oppinut unohtamaan
Vaikka olisin heikko saan kävellä tässä
Vaikka murheeni saisi sut vaikenemaan
Vaikket sinäkään hyväksyis mua enää
Se olis vain osa mun tarinaa"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti