Huumeet.

Isäni myötä huumeet ovat olleet kohtuullisen arkipäiväinen asia mun elämässä.
Tosin silloin kun äiti ja isä oli vielä yhdessä, en mä huumeista sinällään tiennyt mitään.
Isä oli vain hiukan erilainen isä kun muut.

Heidän eron jälkeen, isä muutti omaan asuntoon ja me omaamme.
Mä kävin suht säännöllisesti hänen luonaan viikonloppuisin ja koulun jälkeen.
Koulusta kun ei ollut pitkä matka hänen asunnolleen.
Jos omat muistikuvat pelaavat, olin neljännellä tai viidennellä luokalla, kun kävin usein siivoamassa hänen asuntoaan ja tienasin taskurahaa sillä.
Kävin myös käyttämässä koulun jälkeen koiraa ulkona.
Useimmiten kävin yksin, mutta joinakin kertoina oli kaveri mukana.
Tuolloin mä tiesin ja ymmärsin jo, että isä käyttää huumeita ja mulle se oli ihan normaalia.

Mutta en mä sitä julistanut koulussa, että mun isä on narkkari.

Kerran taas koulun jälkeen menin siivoamaan sinne ja mun silloinen paras kaveri lähti mukaan avuksi.
Ja hän löysi neulat.
Hyllyn päältä ne kaikki käytetyt ruiskut.
Ei hän oikein mitään siihen sanonut, mä neuvoin vaan mihin ne pitää laittaa.
Mä tiesin jo ettei varsinaiseen neulaan saanut koskea ja tiesin mihin ne piti kerätä.
Asia jäi siihen, eikä me puhuttu niistä ruiskuista mitään.
Mutta hän kertoi koko meidän luokalle siitä.
Että mun isä on narkkari ja kuinka hän joutui siivoamaan oksettavan narkkarin sotkuja ja käytettyjä neuloja. Ja miten ö-luokan kansalainen onkaan kyseessä.

Kaikki saivat tietää ja mua pilkattiin.
Mulle naurettiin, vittuiltiin ja auottiin päätä.
Haukuttiin narkkarin äpärälapseksi.

Ja sen hetken jälkeen mä olen hävennyt isääni ja mun taustoja.
En muista enää mitkä todennäköisyys tilastot lapsen huumeiden käytölle on, kun vanhempi/vanhemmat ovat päihdeongelmaisia.
Iso se tilasto kuitenkin on.

Ja niinhän se menee; päihdeongelmaisen lapsi joko sortuu itse, tai tekee todellakin kaiken toisin kuin oma vanhempi.
Mä menin tilaston mukaan ja aloin käyttää itsekkin.
Musta tuli tilastolapsi.

Ensimmäinen kokeilu kannabiksesta oli 12vuotiaana ja silloin mä ihastuin siihen tunteeseen, minkä se sai aikaan.
Aloin polttelemaan satunnaisesti ja samaan aikaan alkoholi tuli mukaan kuvioihin.
Nyt en ole varma oliko ensimmäinen piri-kokeilu 13 vai 14vuotiaana.
Luultavemmin 13vuotiaana.
En mä kovinkaan säännöllisesti tuolloin käyttänyt, polttelin pilveä tai nokitin piriä
 jos siihen tarjoutui mahdollisuus.
Mutta tuolloin join todella paljon ja aloin käyttämään lääkkeitä sekaisin viinan kanssa.
Koulunkäynti alkoi jäämään paitsioon seitsemännellä.
Mä olin kotona ja koulussa sekaisin todella usein.
Tuolloin jäin myös todella paljon reissuille, palasin kotiin kun siihen kykenin.

Ja kouluun menin jos sattui huvittamaan.
Jollain ilveellä mä pääsin seiskalta läpi ja siihen se tyssäskin.
Kasilla kävin ihan muutamia tunteja hankkimassa lisää ongelmia, jälki-istuntoja ja aiheuttamassa harmia opettajille.
Mä join viinaa koulun vessassa ja murskasin pillereitä viinan sekaan.
Mä olin todella paha häirikkö silloin. (Vähän hävettää näin jälkikäteen)

Noihin aikoihin mä tapasin tuon toisen M:n.
Ja tuolloin mä aloin myös vetää piriä useammin, en kuitenkaan päivittäin missään vaiheessa.
Essot tuli myös kuvioihin tuolloin.
Lasun asiakas olin toki, koska kun mä en koulussa käynyt niin jotain piti tehdä.
Kerran olin lasun tapaamisessa mukana, aivan sekaisin ja mä pyysin mun sos.työntekijältä katkaisupaikkaa, koska mä olin jo itse tosi uupunut siihen kaikkeen.
Mulle on elävästi jäänyt mieleen, kun sossun tantta tuumasi että kyllä noin kaunis tyttö kadullakin pärjää.
Äitiltä paloi aivan totaalisesti hihat tolla käynnillä, onneks sen silloinen mies, mun isäpuoli oli paikalla rauhoittelemassa ja mä itse olin niin sekaisin etten jaksanut sanoa mitään.

En siis saanut katkaisupaikkaa.
Jossain vaiheessa kävin tutustumassa yhteen lastenkotiin, mutta ne ei huolinut mua sinne koska pelkäsivät et tuon huumeita pienempien saataville.
Mä en päässyt edes lastenkotiin :D

Jatkoin käyttöä ja mun ei enää tarvinnut käydä koulua lainkaan.
Ei edelleenkään ollut päivittäistä käyttöä ja sitä ei koskaan ole ollutkaan, joten mikään rapanarkkari en ole ollut.

Sitten oli yksi kohtalokas reissu.
Mä olin sen viikon aikana käyttännyt poikkeuksellisen paljon piriä, essoja, pilveä, viinaa ja lääkkeitä.
Vuoronperään tai sekaisin.
Mä en ollut nukkunut pariin yöhön ollenkaan, kun olin mennyt essopäissäni tän toisen M;n luokse.
Polteltiin pilveä ja mä sain jostain piriä ja mähän vedin sieluni kyllyydestä.

Mulla ei ole minkäänlaista käsitystä kuinka pitkään mä oon tuolloin valvonut, useamman vuorokauden ilmeisesti.
Ja siellä M:n luona valvomisen ja sekakäytön seurauksena, iski psykoosi.
Alkuun kaikki oli ihan ok ja jopa hauskojakin asioita näkyi, kuului ja "tapahtui", mutta jossain vaiheessa ne vaihtui painajaiseksi.
Sitä mukavaa psykoosia oli kestänyt ehkä pari vuorokautta ja sen jälkeen tuli ne kauheat.

Mä muistan kun mä istuin M:n luona kylpyammeessa ja mun päälle tippui ilmanvaihtohormista ötököitä ja kaikki asiat alkoi muuttumaan läpinäkyviksi.
Mä huusin ja kiljuin vähän väliä siellä ammeessa ja M:lla alkoi menemään jo hermot mun sekoiluihin.
Sillä oli kavereita kylässä ja itsellänsä hyvät kuosit heroiinista ja sit tää psykoottinen akka häiritsee sitä olotilaa kiljumalla.
Kun mä selviydyin vihdoin sieltä kylvystä pois, aloin meikkaamaan.
Mä meikkasin, pyyhin pois, meikkasin ja pyyhin pois.
Jossain vaiheessa M sanoi mulle, että mä näytän ihan pirihuoralta.
Mun oli pakko päästä pois siitä asunnosta.

Mä lähdin kävelee kaverin luokse, joka asui parin kilometrin päässä.
Oli talvi, päiväaika varmaan kun oli valoisaa ja kun mä kävelin, mä ääneen ihmettelin että on kumma talvi kun perässä tulee muurahaisia.
Oon mä mahtanut olla näky keskellä kirkasta päivää yksinään puhumassa ja ravistelemassa jalkoja, kun niitä muurahaisia tippui lahkeesta.
Jollain tavalla selvisin tän mun kaverin luokse ja mun oli pakko päöstä uudelleen kylpyyn, koska ihoa kutitti.
Mä muistan kun mä istuin sen suihkun lattialla ja hinkkasin käsiäni ja jalkojani juuriharjalla.
Mun kädet alkoi olemaan jo ihan vereslihalla siitä hinkutuksesta.

Ja sitten mä en voinut tulla pois sieltä suihkusta, kun kylppärin lattia oli täynnä skorpioneja ja mä kiljuin siellä hysteerisena.
Kaveri ei ihan arvostanut mun riehumista, koska juuri sillä hetkellä hänen vanhempansa olivat tulleet piipahtamaan nopeasti.
Hän tuli kuitenkin kantamaan mut pois sieltä suihkusta.
Mä menin hänen makkariin herättää toista kaveria ja mä muistan kuinka seinät tulvi perhosia ja ne lenteli ympäriinsä, yrittäen tunkeutua mun sisääni.
Menin parvekkeelle niitä karkuun ja tupakalle, kun parvekkeen seinät täyttyivät kärpäsistä ja mä yritin hypätä parvekkeelta niitä pakoon.
Onneks en päässy hyppäämään, kaveri kerkes estää.

Sen jälkeen tulivat madot.
Niitä tuli joka paikasta.
Ne tursus ulos mun ihostani, kiemurtelivat nahan alla ja mä näin ja tunsin ne.
Kun se mato valui ulos ihosta lattialle, siitä muodostui aina jotain läpinäkyvää ja pientä, vaikkapa pienen pieni läpinäkyvä koira tai leluauto. Ja kaikki ne tuhannet madot, jotka valuivat ulos, muodostivat läpinäkyvien asioiden armeijan mun jalkojen juureen ja mä en uskaltanut liikkua etten tallo niitä.
Koska ne juttelivat ja elivät ja olivat oikeita, niitä ei saanut hajoittaa.

Jossain vaiheessa aloin vittuuntumaan niihin matoihin.
Soitin toiselle kaverille, et voisko se käyttää mua lääkärissä kun madoista oli päästävä eroon.
Kaveri toki ymmärsi, että nyt mulla on heilahtanut iso kuppi nurin ja vei mut akuuttiin.
Siellä mä lääkärin vastaanotolla kerroin kaiken ja näytin niitä matoja ja kerroin niistä läpinäkyvistä leluautoista.
Lääkäri tuumasi, että hän ei osaa mua auttaa, mutta hän laittaa lähetteen erikoislääkärille joka osaa auttaa.
Loppujen lopuksi mut talutettiin ambulanssiin ja taakse mun kanssa tuli istumaan kolme ensihoitajaa, jota kovaan ääneen ihmettelin.
Ambulanssi kaartoi psykiatrisen eteen ja mut talutettiin sisään.
Mä olin hyvin hämmentynyt siitä asiasta ja ihmettelin vain asiaa kovasti, mutta en laittanut vastaan.

Sinne mä jäin.
Ja yöllä? mä heräsin, kun iso, läpinäkyvä mies oli kontillaan mun päällä ja kuristi.
Ja mä huusin, mutta kukaan ei tullut auttamaan.
Ehkä mä en ole edes huutanut ääneen.

Ja mun sängyn vieressä lattialla oli satoja, pieniä läpinäkyviä ihmisiä juhlapuvuissaan ja he tanssivat ja se musiikki kuului mun huoneessa ja he tanssivat pitkään.
Haltioituneena mä seurasin sitä tanssia ja kuulin sen musiikin.
Ja mä katsoin sitä niin kauan että mä nukahdin.

Mä olin kaiken kaikkiaan suljetulla liki kolme kuukautta.
Ensin vajaan viikon aikuisten osastolla tarkkailussa, kunnes musta tehtiin pakkohoitopäätös ja siirrettiin nuoriso-osastolle.
Mä olin tuolloin 15vuotias.
Painoa en tiedä tarkalleen, mutta vaarallisen laiha.
Alle 40kiloa ja omien aikaisempien muistojeni mukaan noin 37kiloinen, mutta tarkemmin asiaa muistellessani painoin tuon 37kiloa puoli vuotta osastolle joutumisen jälkeen.
Mulle aloitettiin psyykelääkitys tuolloin ja miljoona muuta nappia.
Silmät seiso päässä. Sen mä muistan.

Kolmen kuukauden pakkohoidon jälkeen mut siirrettiin perhekotiin asumaan, koska äiti teki päätöksen ettei voi ottaa enää mua kotiin asumaan.
Mä en muista tuosta osastolla vietetystä ajasta juuri mitään.
Mä muistan sen neuvottelun, missä äiti sanoi ettei ota enää mua kotiin ja antoi luvan kiireelliselle huostaanotolle.
Mä itkin ja muhun sattui todella paljon.
Tuntui siltä, kuin äiti olisi hylännyt mut.

Mä asuin perhekodissa noin 1½vuotta, muutin sieltä pois kun olin saanut käytyä peruskoulun kunnialla loppuun ja sain opiskelupaikan omalta kotipaikkakunnalta.
Perhekodin äiti omatoimisesti päätti lopettaa mun psykoosilääkityksen kuukausi sen jälkeen, kun olin muuttanut sinne asumaan.
Vieläkin mietin, oliko se aivan oikein tehty.

Mulla oli kotilomat joka toinen viikonloppu tuolta perhekodista, koska mut oli luokiteltu vaaralliseksi, arvaamattomaksi narkkariksi.

Kun mä vietin kotilomia, käytin edelleen satunnaisesti.
Paljon meni vkonloppuja piripäissään ja sitten perhekotiin takaisin pelko perseessä, jos tekevätkin huumeseulat.
Koskaan en jäänyt kiinni ton 1½vuoden aikana.

Mä muutin siis takaisin kotiin ja aloin opiskelemaan.
Alku sujuikin kohtuullisen hyvin ja mä seurustelin tuolloin.
Mut niin vaan alkoholi ja huumeet veivät ja opiskelu jäi.
Mä kävin nuorisovastaanotolla 18vuotiaaksi saakka viikottain, samalla mulle tehtiin aina huumeseulat ja aina mä jäin kiinni.
Mulle harkittiin silloin taas kotoa pois muuttamista johonkin laitokseen, koska olin vielä huostaanotettuna vaikka kotona asuinkin.

Lopputuloksena muutin silloisen poikaystävän kanssa yhteen ja lopetin opiskelun ja lähdin töihin.
Vapaat meillä meni huumeiden tai viinan kanssa.
Ja joka ikinen kerta mä pelasin mun psyykkeellä ja niitä harhoja ja matoja tuli joka ikinen kerta kun käytin.
Ja joka ikinen kerta mä melkein rukoilin pirilaskuissani, että ne menee ohi eikä mun tarvitse mennä hoitoon.

Huostaanotto purettiin, kun mä olin 18vuotias ja sitten mä olinkin omillani.
Me erottiin lopulta sen jätkän kanssa ja S tuli kuvioihin.

Kuukausi, pari S:n mukaan tulon jälkeen, mä päädyin kuitenkin vielä kerran käyttämään.
Ja sitä mä olen katunut enemmän kuin mitään muita aikaisempia sekoilujani.