Hataraa hattaraa

Montakohan kertaa törmään vielä tähän samaan asiaa, ettei ihmiset halua uskoa eikä ymmärtää, että mua ei vaan enää kiinnosta.
Mua ei kiinnosta miten tällä yhdellä läheisellä menee, mua ei kiinnosta parisuhdedraamat, syytteillä uhkailut, exien kanssa tappelut.
Ei kiinnosta jos jollain menee huonommin kun mulla.
Eikä mua just nyt kiinnosta mitä mieltä ihmiset on musta ja mun selän kääntämisestä.

Jossain kohtaa se raja vaan tuli vastaan ja ymmärsin että lasten lisäksi tässä elämässä tärkeintä olen minä itse.
Mä vaan kyllästyin siihen draamailuun, jatkuviin juonen käänteisiin. Tappeluihin, huutoon, suruun, vihaan, pelkoon.

Tänään on päivä kun mä haluan elää mun kuplassa.
Mä jossain vaiheessa kehitin tän mun kuplan ja mä oon ajatellut sen olevan pehmeä, joustava mutta kestävä, lämmin ja ennenkaikkea turvallinen.
Se kupla on vähän vaaleanpunaisen hattaran värinen, muttei kuitenkaan.
Tänään mä olen siinä kuplassa.
Mä sain taas aamulla puhelimessa kuulla, kuinka tämä yksi läheinen on sysännyt kaiken mun syyksi.
Arvostellut ja vähätellyt asioita, vääristellyt ja liioitellut myös.
Joo, mä pelkään, kyllä.
Mä en pelkää tällä hetkellä sitä ihmistä fyysisesti, vaan mä pelkään seurauksia.
Mä pelkään etten tunne häntä enää ja jos näin on, miten mä osaan käsitellä sen asian?
Pelkään, että alan nöyristelemään ja pyytelemään anteeksi.
Tai että kohta huomaan olevani taas sata lasissa mukana hänen elämässä.
Noita asioita mä pelkään, en sitä ihmistä pelkästään.

Mua vitutti kuulla kaikki se paska, mitä on puhunut, mutta mä annan sen olla.
Yksinäni kiroan kotona sitä paskaa, koska mun on aivan turha yrittää oikoa yhtään mitään.
Mä saan vaan lisää niskaani siitä (Been there, done that...)

Joten annanpa olla. Ei ole sen arvoista.

Mutta se kupla! Sen häiriköinti.
Ai että mua ottaa joinakin päivinä todella tiukoille, etten huuda puhelimessa ja etten lankea haukkumaan ja satuttamaan sitä joka kehtaa mun kuplani seiniä ravistella!
Sain siis kuunnella ensin uusimmat uutiset tästä yhdestä (en halunnut kuulla.), jonka jälkeen siskoni sanoi ettei hän kuuntele enää yhtään, jos kukaan meistä haukkuu toista.

Hän ei kuuntele kun tää yks haukkuu mua, ei kuuntele kun mä haukun toista siskoani jne.
Fine, se on ihan ok.
Huomautin siihen väliin, että mä en sitten kertaakaan enää kuuntele häntä kun on riidoissa äidin kanssa.
Pitäkööt hän myös omana tietonaan, jos äiti vituttaa.
Mua kun ei vituta, niin ei kiinnosta kuulla.
Mutta yllättäen tää olikin ihan eri asia, koska siskoa satuttaa kuulla kun mä haukun toista siskoa...
Niin ja musta on kiva kuunnella kun haukkuu äitiä?
Niiiiin, mut täähän olikin tosiaa IHAN eri asia.
Tekopyhyyttä sanon ma!

Ja kyllä, haukun toista siskoani koska en pidä hänestä.
Koska hän otti poskeen ecältä.
Pistäähän toi vituttamaan.
Vituttaa että se asia tulee joka kerta mieleen, kun näen siskon. Siksi mä en enää halua nähdä.
Ja kun toi pettämisjuttu tuli ilmi, mä yksinkertaisesti kuoletin mun sisko-tunteet häntä kohtaa ja takasin ei ole tullut.
Mä en millää voi sanoa että kaipasin toista siskoani elämään mukaan uudestaan.
Se on mulle vaan sukulainen.

Ja nyt on sama asia tämän yhden ihmisen kanssa.
Kukaan ei jälleen kerran mua ota vakavissaan, mutta mun tunteet on jo alkanut kuolemaan.
Mä en vaan enää hätkähdä eikä hän ole enää mun unissa.
Ja niin hirveää kun se on olevinaan, katkaista välit johonkin läheiseen, niin ei tää pöllömpää ole.

Kolme ihmistä, siis kolme _erittäin_läheistä_verisukulaista_ mä olen nyt hylännyt kaiken kaikkiaan ja koko ajan tuntuu paremmalta elää ja hengittää.
Itsekästä?
Ehkä, mutta kyse on mun hyvinvoinnista!
Joten mä koen, että mulla on oikeus sanoa että minä ensin, tällä kertaa.



Mut kovasti ne ihmiset yrittää, vaikka oon suoraankin sanonut, että en halua kuulla, en tietää eikä mua k i i n n o s t a !
Mä luulin ennen, että mä en osaa elää ilman draamaa ympärillä ja että, mä tarvitsen paljon ihmisiä ympärilleni.
Nyt mä huomaan olleeni väärässä, koska mä todella osaan elää ilman draamaa ja pääsääntöisesti mulla on tuo yksi elämässä päivittäin.

Ja se on oikeasti aika hyvä tyyppi.
Mä tykkäsin paljon jo alussa, mutta rakkaus on vahvistunut koko ajan.
Mulle tuli niin hyvä mieli siitä, ettei hän näyttänyt peuralta ajovaloissa, kun puhuin siitä dissosiaatiohäiriöstä. Varsinkin kun yhdessä mietittiin, voiko se olla identiteettihäiriö.
Mä en itse tietäisi, miten reagoisin jos hänellä olis nää mun ongelmat ja mä olisin normaali.
Mut mä en halua lähteä tekemään itsediagnooseja, ne tulee psykalta jos tulee.
Mä ehkä vaan opettelen hyväksymään jo asiaa, että ongelmiin onkin olemassa syy, enkä mä ole vain masentunut ja ahdistunut.
Niille on syy ja ehkä mä joskus oppisin hoitamaan niitä syitä.

Tiedä häntä, kuka tässä nyt mitään tulevaa varmuudella.
Mut mä tiedän, että mä elän ja hengitän, mulla on suojana mun hattarainen kupla.