Ero

Ero S:sta oli todella voimaannuttava kokemus mulle.
Mä aloin nähdä elämäni positiivisempana ja aloin uskoa hiljalleen itseeni.

Mutta se ero ei ollut vain ero S:sta vaan myös lapsista.

Meidän koti sijaitsi mun työpaikasta melkein 40kilometrin päässä ja tuota väliä mä kuljin pari vuotta ennenkuin erottiin. Joka päivä edes takaisin.
Asuminen maalla oli sinällään mulle unelmien täyttymys, oma talo pellon reunassa. Oma rauha ja hiljaisuus.
Mutta siellä asuminen oli paljon muutakin kuin pelkkää hyvää ja positiivista.
Pitkät välimatkat kaikkialle, kylä täynnä "onnellisia" ydinperheitä, sukutiloja.
Lähinnä vain omakotitaloja tai maatiloja, muutama hassu rivitalo, jotka olivat omistusasuntoja myös.
Ei puhettakaan vuokra-asunnoista, niitä siellä ei ollut eikä edes kohtuullisen matkan päässä.

Kun mä olin eropäätöksen tehnyt, tuli vastaan todellisuus; Entä nyt? Miten tästä eteenpäin?

Vanhempi tytär oli tuolloin esikoulussa, nuorempi tarhassa.
Ja äidin työpaikka 40kilometrin päässä.
Päädyin asumaan siskoni luokse kaupunkiin työpaikkakunnalleni.
Siinä mä majailin siskon sohvalla seuraavat pari kuukautta, kun me S:n kanssa mietittiin käytännön asioita ja tulevaisuutta.
Miten lapset? Entä talo?
Mulla ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta taloudellisesti ottaa kontoilleni yksin isoa omakotitaloa, joka vaati puutöitä, jumalattoman määrän lumitöitä talvisin ja kesäisin hehtaarin verran nurmikon leikkuuta.
Eikä mulla ollut siihen taloudellisesti edes mahdollisuutta.

S oli ollut koti-isänä jo monta vuotta, kun mä kävin töissä.
Hän hoiti aamuisin esikoisen eskariin, nuoremman tarhaan ja teki puutyöt, lämmitti torpan jne.
Mulle oli eron aikoihin todella tärkeää, että lasten elämä pysyisi niin normaalina kuin mahdollista ja mä en tuolloin kokenut, että uudelle paikkakunnalle muutto, eskarin ja tarhan vaihto olisi tullut kysymykseenkään.
Me puhuttiin S:n kanssa paljon eri vaihtoehdoista ja mä yritin etsiä itselleni läheltä lapsia asuntoa, joka osoittautui mahdottomaksi tehtäväksi. Maaseudulla kun yksinkertaisesti ei vain ollut vuokra-asuntoa!
Mikäli olisimme päätyneet siihen vaihtoehtoon, että lapset lähtevät minun mukaan kaupunkiin, olisi se silloin tarkoittanut sitä, että esikoinen olisi lähtenyt aamuisin yksin eskariin ja ollut ip-kerhossa, nuoremmalle se olisi tarkoittanut kokopäivähoitoa, sen hetkisen osapäiväisyyden sijaan.
Ja toisena vaihtoehtona oli isä, joka veisi aamulla lapset eskariin ja hoitoon, hakisi sieltä ja oli kotona heidän kanssaan.

Noita vaihtoehtoja miettiessämme, mulle oli selvää että haluan lapsillani olevan mahdollisuus elää sellaista arkea, mitä se siihenkin asti oli ollut mutta vain ilman äidin joka päiväistä läsnäoloa.
Ja tuon päätölsen myötä musta tuli etä-äiti.
Ja musta tuntui kuin mä olisin eronnut lapsistani myös.

Mä sen parin kuukauden siskon sohvalla nukkumisen jälkeen sain muuttaa ystäväni asuntoon alivuokralaiseksi, pieneen kaksioon mutta sinne mahduttiin kuitenkin.
Lapset alkoivat olemaan luonani vähintään joka toinen viikonloppu ja näin me olemme menneetkin viimeiset vajaat kaksi vuotta.

Mä en kadu päätöstäni.
Se ei tarkoita, ettenkö mä silti olisi surullinen ja ettenkö mä ikävöisi lapsiani päivittäin.
Ja se ei tarkoita, että mun elämä olisi nyt helppoa kun "saan" elää lapsetonta elämää.

Tää on todella raskasta olla erossa lapsistaan, nähdä välimatkan takia vain viikonloppuisin ja loma-aikoina.
Tää on uuvuttavaa ja sydäntä raastavaa eloa, mutta mä tiedän tehneeni S:n kanssa oikean päätöksen.

Vanhempien ero yksistään on lapselle valtava muutos elämään.
Miksi mä olisin halunnut viedä heiltä samalla myös heidän kodin, ystävät ja tutun ympäristön?

Mä olen saanut osakseni erittäin suurta arvostelua tästä päätösestä, mut on leimattu huonoksi äidiksi, toiset ovat sitä mieltä ettei mua enää saisi edes kutsua äidiksi, koska mä hylkäsin mun lapseni.
Miksi mä en koe hylänneeni heitä? Minkä takia isi-ihmisille se on ok olla etä-isä, viikonloppu-isä tms?
Mikä oikeus mulla olisi ollut tehdä S:sta vkonloppu-isä? Hän joka on ollut koti-isänä heille jo monta vuotta?

Lapsilla on oikeus molempiin vanhempiin.
Ja meidän lapsilla on molemmat vanhemmat, vaikka mä olen vain viikonloppu-äiti.
Heillä on rakastavat vanhemmat, jotka pystyivät eron keskellä ajattelemaan lasten hyvinvointia ja tulevaisuutta.
Minä viskasin oman itsekkyyteni sivuun ja tein kaikkeni sen eteen, että lasten elämässä pysyy edes jotkut asiat ennallaan.

Kuinka moni siihen on pystynyt?

Mä olen äiti. Ja mä olen hyvä äiti.
Ja mä rakastan mun lapsia joka solullani, vaikka voin sen fyysisesti osoittaa vain viikonloppuisin ja loma-aikoina.

Mulla on oikeus olla edelleen äiti.
Ja lapsillani on oikeus isään. Sekä äitiin.