Häiriö.

Joinakin valoisina hetkinä kaipaisin hirveästi uusia ihmisiä elämääni.
Haluasin niin kovasti uusia kavereita,  haluaisin että mulle soitettais joskus ja olis kiva kun kävis vieraita.
Ja sitten kun on mahdollisuus saada uusia kavereita, mä meen ihan lukkoon.
Tuntuu vaikealta aloittaa uutta kaverisuhdetta.
Tai jos joku soittaa ja kysyy voiko tulla kahville, mua ahdistaa.
Ja jos joku erehtyy kysymää mua johonkin, alkaa ahdistaa.
Mä oon näköjään kauhea ahdistunut ihminen.

Tän pitkän sairasloman takia mun sosiaalinen elämä on kutistunut entisestään.
Mä oon niin kahlittuna kipujen ja ahdistuksen kanssa kotiin, enkä enää jaksais yrittää edes.
On paljon helpompi olla vain.

Mua ahdistaa töihin paluu ja toisaalta mua ahdistaa kotona oleminen.
Pelottaa tosi paljon, et oonko mä vielä kykenevä tekemään töitä.
Kivut hallitsevat niin paljon arkea ja on jo tottunut siihen lääketokkuraan ja omaan rytmiin.
Ja tuntuu että työ sekottaisi mun arkea kauheasti.
Joinakin hetkinä mä melkein toivon, et mut irtisanottaisiin.
Ja mä saisin jäädä vaan kotiin.
Tai että mut todettais työkyvyttömäksi...

Ja mua ärsyttää se, et mun pitäis palata töihin vaikka kaikki mun hoidot on joko kesken tai vasta alkamassa.
14. päivä mulla on eka psykoterapeutin käynti ja marraskuussa on magneettikuvaus lantiosta ja ortopedin tapaaminen.
Nekin on vasta tulossa ja mun pitäis miettiä jo työasioita.
Vaikka oonhan mä "lorvinut" jo pitkään, kiitos julkisen sairaanhoidon.
Mun kipujen syitä on kyllä tutkittu jo jopa sen verran, että tiedän ettei mulla ole välilevynpullistumaa.
Muuta mä en sitten tiedäkkään.

Mä oon rampannut erikoislääkäreillä, työterveydessä, kipulääkärillä, kipupsykologilla, psykiatrilla...
Mulla on vaihdettu lääkkeitä, lisätty annostuksia, otettu lääkkeitä pois.
On ollut tns-laitetta, tukivyötä. Rauhoittavia, kipukynnystä nostavaa, huumepohjaisia kipulääkkeitä.
Mä oon kärsinyt parit vieroitusoireet ja kärsinyt uusien lääkkeiden sivuoireet.
Ja mä oon tosi v ä s y n y t !
Mulla on kroonistunut unihäiriö, joka öiset painajaiset, yöhikoilu.
Mun vatsa reistaa, mielialat heittelee, paino jojoilee.
Nykyiseen lääkitykseen mä oon kohtuullisen tyytyväinen.
Mä syön 90mg/päivä Cymbaltaa kipuihin ja mielialaan, sekä iltaisin 15mg Mirtazapin ja 2x3mg Melatonin nukkumiseen.
Mä syön enää vain 2-5kpl Panacodia päivässä, entisen 5-10kpl sijaan.
Panacodin vähentäminen oli rankkaa, mä kävin ylikierroksilla muutaman päivän ja olin tosi hermostunut koko ajan, mut nyt tää menee jo hyvin.
Panacodin rinnalla tukena on vielä Sirdalud 2mg, jota nappailen tarpeen mukaan.

Mä siis olen oikeasti lääkepöhnässä 24/7, eikä siitä vähäisestäkään normaali elämästä tulisi mitään ilman lääkkeitä.

Erityisen tyytyväinen mä olen Cymbaltan mielialaan olevasta vaikutuksesta.
Musta ei ole tullut zombia, niinku monesta aiemmasta mielialalääkkeestä, enkä mä käy ylikierroksilla.
Itken jos itkettää, nauran jos naurattaa. Mut mitään hirveitä romahduksia masennukseen ei enää tule.
Mulla ei ole kaksisuuntaista mielialahäiriötä, vaikka äkkiseltää voisi vaikuttaa niin.
Mulla on vain pitkittynyt masennus, paniikki- ja ahdistuneisuushäiriö, syömishäiriö ja kasa muita häiriöitä.
Mä luulen, että psykoterapiassa tullaan pureutumaan siihen mahdolliseen dissosiaatiohäiriöön ja katsotaan kuinka paljon sieltä löytyy sitä identiteettihäiriötä myös.
Pipipää, mikä pipipää <3

Mä haluaisin itse oppia elämään näiden häiriöiden kanssa ja pienentää niiden vaikutusta mun elämään.
Musta olisi ihana ajatus, jos mä vielä joku päivä olisin spontaanimpi, sosiaalisempi ja mukavempi ihminen.
Tai kaiketi mä siis mukava olen, mut mä haluaisin saada itseni siihen kuntoon että mä voisin päästää uusia ihmisiä helpommin elämääni.

Mun yksi ihanaakin ihanampi ihminen on kadehdittavan sosiaalinen.
Kaikki pitävät hänestä ja hän löytää helposti uusia ihmisiä elämäänsä mukaan.
Mäkin pidän hänestä ja hän on todella rakas ystävä mulle, joka on jaksanut katsella mua ja olla mun tukena.
Mut mä haluaisin ripauksen tämän ihmisen sosiaalisista taidoista.
Hän jotenkin huokuu sellaista ihanaa positiivisuutta ja ihmiset hakeutuvat hänen seuraan.
Mun seuraan taasen ei helposti hakeuduta, koska mä olen sosiaalisesti paljon etäisempi ja kylmän oloinen, vaikka se johtuu vain mun epävarmuudesta.
Mä oon epävarma itseni suhteen ja mä oon epävarma muista ihmisistä.
Jotta mä pystyn tutustumaan johonkin ihmiseen, mun pitää saada tarkkailla häntä sivummalta, niin että mä oikeasti näen millainen ihminen hän on.
Ja vasta sen jälkeen mä voin alkaa itse tutustumaan.
Ja mä tutustun ensin kunnolla toiseen, ennenkuin annan itsestäni jotain.

Mä tiedostan, että moni ajattelee mun olevan avoin, mutta se on vähän kuin työhaastattelu; Sä annat itsestäsi tiettyjä asioita tiedoksi, jotka ajattelet olevan uuden työnantajan hyvä tietää.
Ja vasta kun työpaikka, esimies yms ovat tarpeeksi tuttuja, voit kertoa itsestäsi vähän enemmän.

Mä voin helposti kertoa itsestäni asioita ja tapahtumia, mutta ne asiat on sellaisia mitkä ei kosketa mua.
Mä voin tuosta vaan kertoa jollekkin, että mä oon käyttänyt huumeita, mutta ne syyt ja ne tunteet mitä mä oon kokenut, kerron vasta kun mä luotan johonkin enemmän.
Kerroin mä M:lle tosi avoimesti alussa kaikista jutuista, mutta nyt mä vasta oon avannut sille minkälaisia tunteita ne on mussa herättänyt, millaisia traumoja jostain on jäänyt.
Toisin sanoen, mä avaan mun sydäntä myöhemmin.
Mä pidän kaikki ihmiset ensin tietyn matkan päässä itsestäni ja jos se henkilö tuntuu "mun ihmiseltä" niin sit mä voin kertoa oikeita, mua koskettavia asioita ja tunteita.


Joten te ihmiset, jotka mut tiedätte, tunnette;
Tässä mä oon.
Ja tällainen mä oon ja näin mä ajattelen.

Mä kaipaan ystäviä ja ihmisiä elämääni, mutta mä pelkään.