Mukavuusalue ja sen ulkopuolella.

Kuulun niihin ihmisiin, joiden on vaikea poistua omalta mukavuusalueltaan.
Normaalin, terveen ihmisenkin on vaikea sieltä poistua, saati näin kammoisen ja mielettömien pelkojen kanssa elävän.

Mulle mukavuusalue on koti.
Kaikessa tuon sanan merkityksessä.
Mun koti pitää sisällään hiljaisuuden, rauhan, turvan.
Siihen kuuluu olennaisesti myös viltti ja villasukat.
Siihen kuuluu musiikki, mielellään vain kuulokkeista kuultuna.
Siihen sisältyy tietyt rutiinit ja en halua niistä poiketa.

Mun aamut ovat noudattaneet tiettyä kaavaa jo vuoden.
Havahdun aamulla, kun M suukottaa ja kertoo rakastavansa ja vaivun uudestaan uneen.
Herään, kun herään.
Kävelen keittiöön peitto päällä, laitan kahvin tippumaan, menen vessaan.
Tupakalle, kuppi kahvia, lasillinen vettä ja 4-5kpl lääkkeitä.
Istun sohvalle, otan lääkkeet, hörpin kahvia, selaan facea puhelimesta.
Juon lisää kahvia, ravaan tupakalla.

Noin kuluu vähintään kaksi tuntia.
Useina aamuina fiiliksestä riippuen laitan myös kuulokkeet korvilleni ja musiikit soimaan.

Joskus joku käy meillä kylässä. Joinakin aamuina mulla on lääkärikäynti.
Joskus saatan käydä jossain, hyvin harvoin kuitenkin.

Yritän päivän aikana hoitaa kotitöitä, usein innostun leipomaan.
Kun M tulee iltapäivällä kotiin, olen hyvin usein sohvalla puhelin kädessä.
Hän tulee antamaan suukon, menee suihkuun, joskus menemme yhdessä.
Ja illat hänen kanssa noudattaa useimmiten rutiinia myös.

En kaipaa rutiineihini muutosta, enkä halua poiketa niistä.
Mulle kodista, viltistä ja villasukista on muodostunut todella tärkeät.

Kaverit, sukulaiset saattaa kyläillä mutta mä en mielelläni poistu enää kotoa.
Käyn toki kaupassa, lääkärissä, apteekissa.
Mutta ne pitää olla suht suunniteltuja asioita.

En lainkaan pidä siitä, jos mua yritetään saada väkisin pois kotoa.
Soitetaan ja maanitellaan, kun en koskaan käy missään.
Lähde mun kanssa kauppaan. Lähdetään shoppailee. Lähde heittää mut paikkaan XLähdetkö bilettää....
Ei, en halua.
Haluan olla kotona. Mä en lähde, koska se ei kuulunut mun suunnitelmiin!

M:lle oli todella vaikeaa alussa ymmärtää ja oppia elämään mun rutiinien kanssa.
Hän on välillä hyvin impulsiivinen ja jos hän saa päähänsä, että NYT pitää mennä sinne, tänne ja tuonne, niin sinne olisi todella mentävä heti! Eikä hetken päästä.
Mä tarvitsen aikaa sopeutua ajatukseen.
Mulle ei vain ole niin yksinkertaista lähteä hetken mielijohteesta jonnekkin.

M on kuitenkin saanut välillä musta sitä irti.
Hän on saanut mut tekemään jotain, mitä en normaalisti tekisi koskaan.
Hän on voinut ehdottaa myöhään illalla, että lähdetään ajelemaan ja mä olen jopa suostunut, vaikka joinakin kertoina olen kerennyt jo unilääkkeetkin ottamaan.
Mutta jotenkin hän on siinä onnistunut.

Mä olen ajatellut noita mun rutiineita ja tiettyjä kaavoja ja kuinka kiinni mä olen niissä.
Mua asia ei haittaa, eikä M:kaan ne haittaa, hän osaa elää jo niiden mukaan eikä ole pahoillaan, ei hermostu vaan ymmärtää mua.
Mutta M on ainut joka sen ymmärtää.
Kaikki muut yrittää väkisin repiä liikkeelle ja tuolloin mä takerrun vielä tiukemmin kiinni vilttiin ja villasukkiini ja olen kuin uppiniskainen pikkutyttö polkemassa jalkaa maahan "Mä en TAHDO!"

Hyvin moni ihminen on jo luovuttanut mun kohdalla ja he eivät enää yritä edes.
Mikä sopii mulle oikein mainiosti.

Mutta jossain aivoni sopukoissa ymmärrän kuitenkin, kuinka sairaalloisen tiukasti pidän rutiineistani kiinni.
Mutta mulle mun rutiinit on turva.
Ne on mun mukavuusalue, jossa mä tunnen olevani turvassa kaikilta niiltä asioilta mitä voi tapahtua.


Joitakin vuosia aiemmin mun tilanne meni paljon pahemmaksi.
Mulla on ollut hyviä ja huonompia kausia niiden suhteen.
Mutta muutama vuosi sitten sairastuttuani paniikki- ja ahdistuneisuushäiriöön, en voinut liikkua oikein missään.
Mä välttelin moottoritiellä ajoa useita kuukausia, koska jokaikinen autoilija oli uhka mulle.
Vältin sosiaalisia tilanteita, vältin katse- ja ihokontaktia.
Vältin vastaamasta puhelimeen.
Mä elin tiukasti omassa maailmassani kiinni, eikä kukaan edes yrittänyt auttaa mua siitä pois.
S sysäsi tuolloin vain enemmän lokaa mun niskaan haukkumalla ja nauramalla mun peloille.
Hän vähätteli mun oloani, naureskellen kertoi niistä muille ihmisille ja muisti kertoa kuinka sairas ihminen mä olen päästäni.
Mä en saanut mitään apua.

M yrittää parhaansa mukaan auttaa mua.
Hän on pitänyt tiukasti kiinni, kun mä olen saanut paniikkikohtauksen.
On hiljaa silittänyt mua, kun maailma mun ympärillä on romahtanut.
Hiljaa ja kärsivällisesti tukenut mua, eikä ole vähätellyt mun sairauttani eikä mun olotilojani.
Hän on ymmärtänyt mua.

M on kaikella suurella kärsivällisyydellä kuitenkin hiljalleen yrittänyt palauttaa mua enemmän normaaliksi.
Hän on saanut mun ja viltin symbioosia löyhentymään,  saanut mut liikkumaan hetken mielijohteestakin.

Mä en haluaisi olla riippuvainen kenestäkään ihmisestä, mutta M on ollut mulle enemmän kuin kumppani.
Ilman häntä en uskoisi, että olisin edes näin pitkällä missä olen nyt.
Koskaan kukaan ei aiemmin ole yrittänyt edes auttaa.

Ja nyt mulla on elämässä ihminen, joka omasta impulsiivisesta luonteestaan huolimatta, jaksaa olla vierellä kun mä otan vauvan askeleita kohti normaalimpaa elämää.