Samaan aikaan kamppailee pään sisällä haluaako pitää kiinni siitä vähästä vai hamuta enemmän.
Haluanko sen tiedon, mikä multa puuttuu? Haluanko todella nähdä todellisuuden?
Pystynkö kohtaamaan sen?
Toisaalta mietin, pystynkö koskaan hyväksymään itseäni täysin jos en ota selvää siitä MIKSI minä olen tällainen.
Mikä mussa on vialla, tarvitseeko sitä korjata. Kelpaanko mä?
Mä en pysty isääni kohtaamaan edes unissa.
Eilen aamulla heräsin jälleen hiestä märkänä.
Unessa olin mieheni kanssa jossain messuilla, jossa oli paljon väkeä.
Mä olin itseni ikäinen, mutta kuitenkin mun lapsilla oli jo omia lapsia.
Huomasin isäni siellä ihmisjoukon keskellä ja hän oli sen näköinen, kuin viimeksi kun näin hänet kunnolla, eli noin 5vuotta sitten.
Mä sanoin mun miehelle unessa, että katso! Tuossa se on!
Me mentiin pöytään miehen kanssa istumaan ja isä istui viereisessä pöydässä ystävänsä kanssa ja mä vältin katsomasta silmiin koko ajan, vältin ylipäätään häneen päin katsomista.
Hän kuitenkin näki mut ja tunnisti.
Pyysi nähdä mun käsivartta, onko mulla siinä joku numeroitu arpi, että hän haluaa vain tietää olenko mä hänen tytär.
Mä kieltäydyin näyttämästä.
Sitten mä heräsin.
Mä tiedän suunnilleen miltä mun isä tällä hetkellä näyttää. Mä tunnistan hänet kaukaakin, vaikka hän on vain varjo siitä mitä oli vielä 5vuotta sitten.
Hän on ruumiin näköinen.
Hän näyttää samalta, kuin hänen isänsä näytti muutama vuosi sitten arkussa.
Mä hyvästelin ukin ja suutelin ikonia hänen rintansa päällä.
Mä pystyin hyvästelee ukin, vaikka näin hänet kuolleena siinä.
Mutta mä en nähnyt siinä arkussa ukkia vaan isäni.
Kuollut, eloton ruumis.
Mä en halua kohdata isääni. Mä en tiedä miten mä reagoisin tänä päivänä jos näkisin hänet.
Mä pelkään, että kohtaaminen laukaisisi jotain piilotettua.
Tiedä häntä, ainut mitä tiedän etten halua nähdä häntä.
Tänään keskustelin M:n pitkään mun päästä. Minun pienestä, viallisesta päästä.
M:a pelottaa. Ja mä ymmärrän.
Mä luulin, että mä olin hänelle puhunut siitä, että psykka epäilee mulla sitä dissosiaatiohäiriötä, mut en kuulemma ole sanallakaan maininnut.
Olen ilmeisesti käynyt vuoropuhelua taas yksin päässäni :D
Mä kerroin hänelle mitä ja mikä dissosiaatiohäiriö on, luin hänelle oireet, puhuttiin hoitomuodosta.
Kun mä luin hänelle, hän sanoi että moni asia viittaa muhun.
Mutta hän ei usko että mulla olisi identiteettihäiriötä.
Aivan, en minäkään, vastasin hänelle.
Vielä me juteltiin, pystyin puhumaan niistä asioista ilman itkua, ilman paniikkia.
Rintaa puristi kyllä tutulla tapaa, mutta tällä kertaa pystyin sivuuttamaan tuon puristavan tunteen.
Mä puhuin mun sielun elämästä, mun värikkäästä aivotoiminnasta, mun ajatuksista ja tuntemuksista.
Hän kuunteli ja ihan todella kuunteli!
Rakastan <3
Aihe sivuutti koko ajan noita häiriöitä ja mä eksyin puhumaan mun ajatustasoista.
Kysyin häneltä, et pystyykö hän ajattelee pään sisällä montaa asiaa kerralla päällekkäin?
Ikäänkuin vaikka kahden ihmisen ajatukset olisi samassa purkissa, kumpikin kuuluu ja ymmärtää.
Ei kuulemma pysty. Eikä edes pystynyt ymmärtäämään tätä mun "taitoa".
Joten annoin maailman hienoimman esimerkin hänelle;
Mun päässä soi Fröbelin Palikat ja mua alkaa ärsyttää se rallatus.
Koko ajan soi se musiikki ja mä ajattelen sen musiikin päälle, että mä haluan mielummin Eppu Normaalia.
Eputkin alkaa soimaan, mutta Fröbelit ei katoa.
Eli mun ajatuksissa soi kaksi biisiä päällekkäin ja vielä niiden päälle mä ajattelen, että onpa ärsyttävää!
Kuvitelkaa siis tilanne niin, että sulla soi himassa telkasta Robin, radiosta kuuluu päälle Irina ja sä vielä puhut sen kaiken yli.
Siinä on mun aivot ja ajattelutapa.
Helppoa, eikö ;)
Päädyimme myös keskustelemaan mun peloista.
Niistä mun oudoimmista peloista.
Niistä mä oon ennenkin M:lle puhunut, mut nyt mä vasta taisin saada hänet ymmärtämään
Mä siis pelkään.
Pelkään, että mä teen jotain mitä mä en halua tehdä.
Mut mä pelkään että teen niin kuitenkin.
Olohuoneen pöydällä on kahvikuppi, Istun sohvalla ja nostan jalat pöydälle, kahvikuppi on lähellä jalkojani. Kohta mä huomaan olevani todella levoton ja huomaan myös pakkomielteisen ajatuksen päässäni: "Mitä jos mä potkaisen ja tiputan ton mukin tuosta????"
Mä en _halua_ potkaista ja tiputtaa mukia, vaan mä pelkään tekeväni niin.
Ja se pelko lähtee vasta kun olen laskenut jalat lattialle.
Mä en voi enää imeskellä kurkkupastilleja, koska mä pelkään että vedän sen henkeen.
Heti kun toi ajatus tulee mun päähän, on pakko pureskella se pastilli äkkiä.
Mul on jalat M:n sylissä, pötkötellää sohvalla ja katsotaan telkkaria. Normi ilta.
Ja yhtäkkiä mua alkaa pelottaa, et mitä jos potkaisen M:a????
Mä EN TAHDO, mutta mä pelkään että mä teen niin.
On pakko laskea jalat alas.
Mä ajan autoa ja huomaan pelkääväni, että mitä jos mä ajan tuon rekan alle?
MINÄ EN TAHDO ajaa rekan alle, mutta joku pelkää ajavansa rekan alle.
Ja mä olen järkyttynyt tästä kaikesta.
Mikä mussa pelkää?
Ja eniten mua pelottaa se, että joudunko kohtaamaan sen tosiasian että kysymyksen kuuluisti olla;
Kuka minussa pelkää?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti