Keskiverto.

En ole saanut osakseni lapsena kauhean paljon kehuja, koska en ole ollut erityinen oikein missään.
Hyvin keskiverto ja vähän alle.

Pienenä ihmisenä en ollut erityisen sievä, enemmän poikamainen rasavilli kuin sievä, saparopäinen tyttö.
Äiti ompeli minulle kyllä mekkoja ja niitä pidin päälläkin.
Mutta olin sellainen oravahampainen, lyhyt hiuksinen, poikamainen tyttö.
En muista, että olisin saanut osakseni ulkonäöstä kehumisia.
Olin vain olemassa.

Olen ollut lapsena ja nuorena todella pieni kokoinen.
Mini-ihminen. Laiha ja olematon.
Ja koska meidän perhe ei koskaan ole ollut kovin hyvävarainen, vaan on ollut kausia kun on sinnitelty ruuassa, ei mulla ollut koskaan uusimpia vaatteita, ei ollut syksyllä kouluun mennessä juuri viimeisintä villitystä olevaa reppua, tai hienoja kenkiä.
Mulla oli perusvaatteet.
Jossain vaiheessa ala-asteella häpesin todella paljon laihuuttani, koska olin niin laiha että kaikki vaatteet roikkuivat päälläni.
Muistan, että mua on ala-asteella haukuttu anorektikoksi, mitä en ollut.
Mulle ei vain painoa kertynyt.
Joku kausi mulla oli, että pukeuduin 6vuotta vanhemman isoveljeni vaatteisiin ja toppasin niin paljon housujen alle pitkiksiä että ne pysyi mun päällä.
Mulla oli myös goottivaihe ja verhosin itseni koko mustaan, maalasin silmäni mustalla ja salaa värjäsin hiukseni mustiksi.
Äiti ei ollut erityisen innostunut tuosta vaiheesta.
Noihin aikoihin mukaan tuli myös viiltely.
Olen joskus myöhemmin laskenut käsivarsissani koreilevan useita kymmeniä pienempiä ja isompia arpia.
Viiltelyvaihe kesti aika pitkään.
Välissä se jäi poiskin, mutta muistaakseni vielä 17-18vuotiaana olen viimeksi viiltänyt käsivarsiani.
Tuosta illasta jäikin 4 isoa arpea, joita ei saa piiloon.

Teini-ikäisenä vaalensin hiukseni.
Musta tuli enemmän tyttömäinen, mutta en kokenut itseäni tuolloinkaan kauniiksi tai edes nätiksi.
Mulla oli kyllä poikaystäviä enemmän ja vähemmän. Enimmäkseen enemmän.
Mutta mulla oli aina sellaisia "ystäviä", jotka olivat mua huomattavasti kauniimpia ja mä olin se ei-niin-viehättävä-ystävä.
Vähän niinku wingwoman.
Monella naisella on vieläkin olemassa ainakin se yksi vähemmän viehättävä ystävä, johon voi aina turvautua ja kenen seurassa itse näyttää ehdottomasti kauniimmalta.
Mä olin aina se vähemmän viehättävä-ystävä.
Kaverit sai ne kuumimmat jätkät ja mä sain niiden kuumimpien jätkien vähemmän viehättävät kaverit, eli wingmanit.
Ja mua korpesi toi asia silloin tosi paljon.


Mä olin siis pienen pieni vaaleatukkainen.
Ja koska mä olin vähemmän viehättävä, enkä välttämättä saanut ulkonäölläni miehiä, mutta muilla avuilla niitä kyllä sai.
Mulla oli kuitenkin jotain, mikä kelpaa kaikille heteromiehille.
Ja mä käytin sitä surutta hyväkseni, saadakseni sen mitä tahdoin milloinkin.

Alkaessani odottaa ensimmäistä lastani, olin vielä vain 40kiloinen ja pituuteeni nähden siis todella laiha.
Raskauden myötä lihoin 28kiloa ja nautin mun muodoistani.
Oli tissiä ja persettä ja mä rakastin niitä uusia muotojani.
Ja noihin aikoihin aloin tuntea itseni myös kauniiksi.
Mutta yllättäen S:lla oli iso osuus siihen, että sekin hetki meni nopeasti ohi.
Toisen lapsen syntymän jälkeen sairastuin masennukseen ja syömishäiriöni puhkesi.

Laihdutin todella paljon kuopuksen syntymän jälkeen ja todella nopeasti.
Mutta masennuksen puhjettua, aloin lihomaan todella paljon.
Jälleen kerran mun itsetunto mureni palasiksi, koska olin lihava.
En ollut mikään valas, mutta en mä enää hoikkakaan ollut.
Mutta mä näin peilissä todella lihavan ihmisen, enkä nähnyt ulkonäössäni mitään positiivista.
Mielestäni olin todella ruma ja S sanoillaan sekä tekemisillään vahvisti tuota vääristynyttä minäkuvaa entistä enemmän.

Eron jälkeen paino alkoi tippumaan hiljalleen.
Alkuun ihan siitä syystä etten saanut syötyä ja sen jälkeen tiputin määrätietoisesti.
Tämän kesän alussa olin saanut painoni jo lähelle sitä mitä tavoittelin, eli alle 60kiloa.
Kunnes tuli liikaa draamaa, masennus puhkesi uudestaan ja olin koko ajan ahdistunut.
Lenkkeily jäi kokonaan pois, samoin kuin salilla käyminen.
Ja aloin taas syömään.
Olen onnistunut parissa kuukaudessa lihomaan 6kiloa, joita yritän taas karistaa pois.
Ja jälleen olen sen asian edessä, etten näe itseäni viehättävänä vaan rumana, isona valaana.

Vaikka M:n mielestä mä olen suurinpiirtein kauneinta tässä maailmassa, mä en itse koe niin.
Mä ihmettelen ääneen harva se päivä, miksi hän pitää minusta kun mä oon tällainen läskikasa.
Kyllä, mulla on pahasti vääristynyt minäkuva.

Mulle painonkertyminen ja lihominen on todella arka paikka.
Ja mä tiedostan jatkuvasti syömishäiriöni.
Samaan aikaan kun pelkään, että syömishäiriö ottaa vallan niin myös toivon, että pystyisin jättää syömättä kokonaan ja kuihtua pieneksi.
Mulla on erittäin huonona tapana olla koko päivä syömättä, tuntematta nälkää ja vaikka nälän tunne heräisikin, mä taistelen sitä vastaan.
Ja iltaisin alan aina ahmimaan.
Syön siihen pisteeseen saakka, että voisin oksentaa, mutta siihen mä en pysty.
Joten kaikki ilta- ja yöahmimiset kertyvät keskivartalolleni, kun päivät olen syömättä ja menen kahvin sekä tupakan voimin eteenpäin.

Mulla on paha tapa myös viedä asiat äärimmilleen.
Jos alan kuntoilemaan, se täyttää koko elämäni.
Jos alan laihduttaa, mä todellakin laihdutan.
Jos päätän olla syömättä, mä en todellakaan syö.
Ja jos taas haluan ahmia, mä syön niin paljon että oksettaa.
Mutta kultaista keskitietä mä en ole vieläkään löytänyt tähän.


Mulle ulkonäkö on arka paikka.
Koska en ole lapsena kokenut olevani erityisenkään nätti tai söpö, enkä teini-ikäisenä kelvannut kuin siihen yhteen tarkoitukseen ja S:n sanomiset kummittelee päivittäin peilistä, on mun vaikea nyt eron jälkeenkään nähdä peilistä mitään kaunista.
Mä näen jokaisen virheeni kyllä; näen tuon keskivartalolla komeilevan renkaan, arpiset reiteni, pienet ja roikkuvat rintani.
Mutta mä en näe sitä, mitä M sanoo näkevänsä päivittäin.

En osaa ottaa kehuja vastaan keneltäkään.
Ja vaikka näennäisesti ne kuuntelen, ei mun aivot niitä sisäistä.

Mä näen vain sen, mitä olen aina nähnyt; Keskiverto nainen ja vähän alle.

Mun elämässä on aivan mahtavia naisia, jotka ovat mulle todella tärkeitä ja rakkaita.
Ja kauniita.
Heidän rinnalla mä tunnen itseni aina lihavemmaksi, rumemmaksi ja vähemmän viehättäväksi, kuin yksin ollessani.
Vaikka he ovat mun rakkaita ystäviä, en voi itselleni mitään että huomaan kutistuvani heidän vieressään ja tunnen oloni olemattomaksi.
Siinä vierellä kun on mahtavia persoonia, kauniita naisia ja mun silmiin hyvällä itsetunnolla varustettujakin, itse kutistuu olemattomaksi, harmaa varpuseksi ja seinäruusuksi.
Mä en haluaisi myöntää olevani kateellinen, mutta kyllä mä olen.

Heidän vieressä mä tunnen itseni taas entistä enemmän olemattomaksi ja vähemmän kauniiksi.