Joinakin hetkinä mä pysähdyn miettii elämääni, nykyistä ja mennyttä.
Ja sitä kuinka paljon asioita on muuttunut.
Ja kuinka huonosti asiat ovat olleet.
Ja miten vähään itse on tyytynyt.

S:n kanssa jo hyvin alussa sovittiin, että lasten takia ei pysytä yhdessä.
Jos asiat menee huonosti, on parempi erota kuin jatkaa väkisin yhdessä.
Ja kuinka kävi? Niin monta vuotta pidettiin kulissit pystyssä, pysyttiin yhdessä koska oli lapset, asuntolaina ja mitä muita hyviä syitä sitten olikaan.

Mä luulen, että kyllä mä joskus häneen olen ollut rakastunut. Ehkä. Vielä mä kuitenkin mietin, olinko mä rakastunut vaan siihen ajatukseen ydinperheestä, jota mulla ei koskaan oikein ole ollut.
Mun on vaikea saada mielikuvia ja ajatuksia esille S:n aikaisista ajoista, hirveän paljon on tyhjyydessä, kuin niitä ei koskaan olisi edes ollut.
Sen mä tiedän, että parisuhdetta meillä ei ollut.
Oli vain kaksi ihmistä saman katon alla, jotka yrittivät selvitä näennäisesti yhdessä.
Me käytiin parisuhdeterapiassa muutaman kerran, kun mä olin tarpeeksi kauan maanitellut ja uhkaillut.
Se oli hukkaan heitettyä aikaa, S ei nähnyt itsessään mitään vikaa vaan vika oli mussa.
Mä vaadin liikaa, enkä koskaan tyytynyt mihinkään tai ollut tyytyväinen mihinkään.

Nyt jos mä mietin, kuinka vähään olen tyytyväinen kun parisuhde on toimiva.
Mä en odota M:lta mitään ihmeitä; ole läsnä, ole kumppani, arvosta ja rakasta.
Kotityöt on tällä hetkellä pääosin mun tehtävä, mutta M auttaa omatoimisesti sekä pyytämällä.
Hänkin jättää vaatteita lattialle, mutta ei se mua ärsytä.
Jättää teepussit keittiön tasoille, vaikka roskis on lähellä.
Mutten tunne pienintäkään aihetta raivostua.

S:n kanssa kaikki oli toisin. Raivostuin pienimmistäkin asioista ja mä huusin koko ajan.
Häpeän itseäni kun muistan millainen silloin olin.
Mä en edes tunnista enää itseäni siitä raivottaresta, heikkohermoisesta äyskijästä.
En siis voi sanoa, etteikö mussakin olisi vikaa ollut.
Oli ja paljon, mutta S on likimain ainoa ihminen joka saa musta tuollaisen ihmisen esiin.
Saa siis vieläkin esille. Kenellekkään muulle mä en vieläkään raivostu yhtä paljon, kuin hänelle.

On todella omituista, kun 9 vuotta omasta aikuisiän elämästäkin on hämärän peitossa.
Mä en muista paljoa, muistan kuitenkin elävästi sen voimattoman tunteen ja kaikki ne itkut.
Pelkotiloja ja kuinka monta kertaa mä tunsin itseni arvottomaksi ja maahan lyödyksi.
Kukaan muu ihminen ei ole saanut mua tuntemaan itseäni niin huonoksi ihmiseksi, kuin S.

Mä muistan kuinka nukkumaankäydessä koitin saada hänet viereeni, olemaan läsnä.
Yritin saada hipsuttamaan, ottamaan kainaloon, suutelemaan.
Mitä tahansa, että olisin tuntenut itseni kumppaniksi ja naiseksi.
Jossain vaiheessa mä vaan lopetin.
Miksi mä olisin tietentahtoen saattanut itseni tilanteeseen, jossa mut torjutaan aina ja käännetään selkä.

Noi lukemattomat illat, kun oon saanut vastaukseksi käännetyn selän, ovat jättäneet jälkensä.
Mä reagoin herkästi heti, jos M:n käytöksessä tapahtuu muutos.
Kun hän on väsynyt ja poikki, eikä ole niin paljoa läsnä tai iholla, mä tunnen itseni taas arvottomaksi.
Siitäkin huolimatta, että yritän muistuttaa itseäni hänen olevan väsynyt.
Silti se kamala arvottomuuden tunne vyöryy yli, muistutuksena kaikista niistä illoista kun mut on torjuttu.
Ja siitä on vaikea pyrkiä eroon.
Mä olen M:lle kertonut miksi mä reagoin ja onnekseni, hän ymmärtää.
Meillä molemmilla on edellisestä suhteesta jäänyt paljon ongelmia, joiden kanssa elämme.

S ei koskaan ohimennen pussannut tai halannut, hänen mielestä se on turhuutta.
Harvoin sanoi, että mä olen kaunis. Ja niitä kuuluisia rakkauden tunnustuksia... No turha varmaan mainita, ettei sellaisia tullut kuin joskus jouluna ja juhannuksena.
Hellyys ja läheisyys ilman että ne johtivat johonkin, olivat turhia kuulemma.
Miksi osoittaa hellyyttä, kun ei hän siitä mitään hyödy, koska hän ei moisesta välitä.
Miksi pitäisi sanoa rakastan sinua, kun pitäisi se tietää sanomattakin.


En mä tiiä.
Tähän mä jämähdin miettimään noita asioita, mistä kirjoitin, eikä mun päässä liiku yhtään mitään.
Mitä tähän itse voisi edes sanoa? Perse edellä puuhun on menty selkeästi.
Mä voin todeta, että jotain fiksua mä oon tehnyt kun olen lähtenyt tuosta suhteesta.
Nyt on vaan sellainen olo, et tekis mieli hakata päätä seinään kun suututtaa niin paljon.
MIKSI mä olen tyytynyt tuollaiseen elämään????
Mä en oikeasti löydä sanoja tähän.

Vitun tyhmä mä olen ollut.