Oman elämän tsunami

Voimaton olo. Sekava sekametelisoppa, rusinoilla kyllästetty. Sopassa lilluu mönttejä, jotka liikkuu hallitsemattomasti.
Tunteen syöksyy laidasta laitaan, minä itse en pysy perässä vaan oon siinä keskellä.
Yritän olla paikallani, ankkuroida itseni turvaan. Epäonnistuen ja hajoten.

Ne on mun tunteet, sellaisena kuin ne oikeasti on.
Yritän kirjoittaa nyt rehellisesti, yhtään sen enempää miettimättä seuraamuksia.
Tiedän lääkkeiden olevan suht lähellä, toisessa huoneessa ja se luo mulle turvallisuuden tunnetta.
Että vaikka mä olen ypöyksin juuri nyt kotona, mä voin kuitenkin turvautua johonkin.

Päässä huutaa miljoona ajatusta ja tunnetta. Tänä aamuna heräsin aivan liian aikaisin nukuttuihin tunteihin nähden. Kävin tupakalla ja siinä parvekkeella istuessani silmät ristissä ihmettelin, et miksi mä oon hereillä ja pakotin itseni raahustamaan peiton kanssa takaisin sänkyyn.
Siinä mä makasin sykkyrässä peiton alla ja yritin rentoutua mutta mun pää huusi koko ajan.
Ei löytynyt aivoista off-nappulaa millä sen huudon olisi saanut vaikenemaan, vaan se pakotti mut nousemaan ylös.
Nyt mä oon ollu hereillä koko aamun ja väsyttää ihan mielettämästi.

Mä sain kuitenkin ylösnousun jälkeen pään vähän rauhoittumaan, keittelin pannullisen kahvia ja poltin kahdeksaan mennessä arviolta vajaan puoli askia tupakkaa.
Kello oli 8.03 kun mä uskalsin näppäillä psykan polin numeron ja soitin sinne, jätin soittopyynnön mun psykiatrille.
Koska mä tarvin apua.

Psykiatri soittikin aika pian, tai siis parin tunnin päästä soittopyynnön jättämisestä.
Yritin jotenkin kertoa psykalle mun sekametelisopan järkevässä järjestyksessä.
(Eli kerroin kaiken epäloogisessa järjestyksessä, hyppien viikon takaiseen ja kohta taas eiliseen ja sitten parin päivän päähän...jep.)
Mut oikeasti, miten osaisi kertoa oikeasti järkevässä järjestyksessä kun aivot on mössöä eikä mikään tunnu järkevältä? Mut sitä varten ne on psykiatreja, mä tiesin ja luotin siihen että se ymmärtää mitä mä yritän kertoa. Ja niin se ymmärsikin.
Ja sitä mä tässä yritän nyt kertoa, näköjää kuitenki vältellen itse asiaa.



Mä en edes muista, olenko mä tänne kirjoittanut vai erääseen ryhmään jossa on muita kaltaisiani rikkinäisiä ihmisiä.
Mutta viikko sitten puhuin syvällisiä isosiskoni kanssa. Vähän niinku kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta.
Tuli puheeksi myös isä. Siis se mun isä/siittäjä/OrWhatEver
Sisko kertoi, että siitä tuntuu siltä että mun isä on hyväksikäyttänyt sitä.
Ja mä nyökyttelin päätäni. Se ei aiheuttanut mussa tunteita, siis minkäänlaisia negatiivisia tunteita.
Vaan ajattelin ja taisin ääneenkin sanoa, että niin, niin on varmaan tapahtunut.

Mä jäin miettii meidän keskustelua tosi paljon. Ja se mikä mun päähän jäi kalvamaan, oli se tosiasia että aihe tuntui liian tutulta. Sellaiselta, että näin se on ja niin on tapahtunut.
Ja mä jäin miettii omaa käytöstäni ja reagointia, tunteita ja mietteitä.
Ja M:n kanssa puhuinkin siitä asiasta. Kerroin hänelle, että musta tuntuu siltä että näin on tapahtunut.
Siskolle. Ja mulle.
Enkä mä edes säikähtänyt tuota asiaa/ajatusta. Se tuntui luonnolliselta asialta sanoa ääneen ensimmäistä kertaa. Ikäänkuin mä olisin myöntänyt sen.
Ja mä olen miettinyt sitä asiaa vielä enemmän.
Että mikä siinä tuntuu niin tutulta.

Mä osaan sanoa 100% varmuudella, ettei mun isä ole ikinä maannu mua.
Mä tiedän jossain sieluni sopukoissa, että näin ei ole tapahtunut.
Mutta. Mä tiedän siellä mieleni sopukoissa, että mä tiedän miltä hänen elimet on tuntuneet lapsen perspektiivistä. (mun piti sulkea silmät, että pystyin kirjoittaa tätä. mä toivon etten kadu tän kirjoittamista julki.)
Mä tiedän tietäväni, miltä aikuisen miehen penis tuntuu kädessä.

Toissa yönä mun pää alkoi laulamaan.
Jatkuvaa meteliä päässä. Ja päällimmäisenä mun isän ääni.
Se sanoi mulle koko ajan jatkuvalla syötöllä "meidän salaisuus (taijotainsinnepäin). Eihän kerrota äitille"
Noi sanat tuli nonstoppina pään sisässä eikä ne saatanan sanat lakanneet vaikka pyysin päätäni olemaan hiljaa.
Se jatkui eilen aamulla.
Mua oksetti ja kuvotti.
Mä sain aikaiseksi kuitenkin itseni rentoutumaan mielikuvaharjoitteiden avulla ja onnistuin viemään itseni itsehypnoosiin (nyt tosin mä mietin oliko se laukaiseva tekijä...) ja rentouttamaan kroppani vartiksi ja irtaantumaan. Silloin sitä huutoa pään sisässä ei kuulunut.
Mutta sen jälkeen se oksettava olo jatkui, kuvotti ja puistatti. Rintaa ahdisti ja sain kramppeja vasempaan kylkeen. Aivan kuin yhtäkkiä joku olisi lyönyt mua vasemmalle kylkiluihin. Yksi terävä napautus ja koko ajan samaan kohtaan.
Sitä jatkui jonkun aikaa.

Mä ajattelin käydä lepäämää sohvalle, hakea mun irtaantumistilaa, että voisin olla rentona.
Mä makasin sillä vasemmalla kyljellä ja niitä iskuja sateli kylkiluihin.
Mun katse jäi verhoihin.
Ja siinä se pysyi. Lapset yrittivät saada muhun kontaktia ja mun sisälle sattui, kun mä tiedostin koko ajan että mun pitää reagoida. Mun pitää pystyä sanomaan lapsille, että kaikki on kunnossa. Mutta mä en pystynyt. Koska en vain osannut puhua tai liikkua.
Mun kädet alkoi vatkaamaan edes takaisin.
Yksi lapsista haki itkien M:n paikalle, joka yritti saada mut palaamaan.
Mut mä en pystynyt. Mä tiesin kyllä et siinä hän on ja puhuu mulle ja on hätääntynyt ja lapset itkee vieressä. Mutta mä en vaan pystynyt tekemään mitään vaikka halusin.
M sai lapset rauhoittumaan ja he menivät olohuoneesta pois, etteivät näe kaikkea.
Kun vapina loppui, mun sisin meni käppyrään.
Mä olen ulvonut ja rääkynyt siinä sohvalla, tiedostin että M pyyhki räkää mun naamalta pois.
Mä revin hiuksia, läpsytin naamaani ja purin tyynyä ja ulvoin.
Mä yritin tiedostaa itseni olemassa olon, mutta musta tuntui etten mä ole siinä vaikka tiesin makaavani sohvalla kyljelläni ja että tyyny on mun suussa ja mä huudan.
Mun pään sisässä mä olin pieni ihminen ja mä olin pimeässä huoneessa nurkassa tai pöydän alla kyyryssä itkemässä, kädet korvilla ja silmät kiinni puristettuna.
Ja muhun sattui, aivan kuin lyöntejä olisi sadellut ympäri kroppaa.
Mä tiesin, että mä olen turvassa kotona, omalla sohvalla ja mun tuki ja turva on siinä vieressä rauhoittamassa mua, mutta mun sisin oli peloissaan kyyryssä kädet korvilla, ottamassa iskuja vastaan.

Mä en tiedä kauanko tuota kesti, en edes kysynyt eilen M:lta asiaa.
Jossain vaiheessa kuitenkin palailin tähän hetkeen takaisin, mutta koko maailma oli epätodellinen mun ympärillä. Meni toista tuntia ennenkuin ymmärsin olevani aikuinen ihminen, itseni kokoinen ja näköinen.
Mun sisin oli ihan pieni ja maailma oli kauhea suuren näköinen ja kaukana musta.
M näytti vuorollaan mulle omaa kättänsä, puhelinta, kahvikuppia ja ne oli kaikki kamalan isoja.
Sen sijaan mun oma käsi oli pienen pieni ja sillä mä taputtelin mun kasvoja jotka myös olivat kovin pienet.
Ja tuota oloa tosiaan kesti pitkään.
Ja kun maailma oli oikean kokoinen, mun kroppa ei ollutkaan enää mun oma.
Omat, yhteenliitetyt kädet tuntuivat toisiaan vasten vierailta käsiltä. Eikä kädet tunnistanut kasvoja omiksi, en uskaltanut katsoa peiliin kuin vasta myöhään illalla.

Lapsille asia selitettiin uusilla kipulääkkeillä, että ne aiheutti tällaisen tilan.
S:lle lähetin eilen illalla viestin, jossa kerroin että mulla oli yksi tilanne päällä ja että lapset näki sen ja että olen sanonut lapsille sen johtuneen lääkkeistä.
Mä en voinut hänelle selittää asiaa enempää, koska mä en ole hänelle kertonut mitään mun viime aikojen ongelmista.
Mut kaiketi mun on pakko puhua enemmän hänen kanssaan...

Niin. Mä kerroin tän kaiken tänä aamuna psykalle.
Lähete tulee neurologille aivofilmiin, koska pitää katsoa mahdolliset neurologiset viat.
Mutta psykan karkean arvion mukaan, eilinen oli dissosiaativinen kohtaus että elin sitten traumaa uudelleen. Ja depersonalisaatio-juttu.

Psykka antoi jatko-ohjeiksi, et jos uusia kohtauksia tulee, niin että alan taas sätkimään/vatkaamaan/tjtn, niin ambulanssilla päivystykseen, niin saa sen aivofilmin otettua.
Mut jos tulee kohtaus, ilman tuollaisia fyysisiä oireita (kouristuksia, ssätkimistä jne) niin sitten vaan ollaan ja odotetaan että palataan tähän maailmaan.
Ja ketipinoria pitää ottaa 50mg iltaisin, et sais nukuttua, 25mg ei kuulemma nyt riitä.
Psykiatri varasi meille tapaamisen viikon päähän.
Hän ei kuulemma tule puoltamaan työkokeilua (ohohohooo, oliko ylläri?)
Mut niin, traumoja tässä sitten kivasti eletään uusiksi...
En osaa yhdistää eilistä kohtausta mihinkään tiettyyn traumaan.
Jos mä käytän keittiöpsykologiaa, niin ehkä mua pahoinpideltiin?


Mulla on huomenna psykoterapia onneksi, josko hän osaisi antaa paremman arvion siitä mistä eilinen sai alkunsa ja mitä asiaa siinä kävin läpi.
Mut se on huomisen asia se.

Tän päivän agenda on pysyä maailman kartalla siiheksi asti kun M tulee kotiin.
Tämän kirjoittamisen aikana jouduin tekemään vähän töitä asian eteen, täysillä soiva musiikki kuulokkeista näyttää helpottavan nyt täällä olemisessa.
Vaikka nimenomaan se musiikki kuulokkeista on ollu yksi mun disso-tiloista, et käperryn silloin itseeni.
Mut tänään se näköjään pitää mut tässä läsnä.

Mä tiedostan että mun on vaarallista julkaista tää teksti, koska sitten tästä asiasta tulee enemmän todellista. Nyt siitä on tiennyt vain pari ihmistä. Tai siis tiennyt näistä mun pohdinnoista.
Mä en haluaisi kertoa tätä asiaa, koska mulle tulee likaisempi olo itsestäni kun sanon sen tässä ääneen.

Tutut, älkää siis vaivautuko nyt soittamaan ja kysymää tästä enempää. En vastaa. Koska en ole valmis puhumalla puhumaan siitä.
Hyi.

Asia kaipasi tupakkatauon tähä väliin.

Sanoin psykiatrille, et mun on ollu nyt viikon kauhea vaikea suhtautua oikein mihinkää mitenkään.
Joudun muistuttelee itseäni asioista entistä enemmän.
Yhtenä päivänä huomasin seisovani lääkekaapilla 10min miettien olenko ottanut lääkkeet vai en.
Koska en millää pystynyt muistamaan mitä äsken olin tehnyt.
Riskillä arvioin etten ole ottanut lääkkeitä ja nappailin ne naamariin. Koska mitään sivuvaikutuksia ei näkynyt, niin en vissii ollutkaan niitä tosiaan ottanut mut musta tuntui siltä et olisin ottanut mutten muistanut millään.
Sanoin ääneen psykalle, että mä oon miettinyt monta päivää onko mun kivut todellisia vai ei ja välillä joudun ponnistelemaan saadakseni itseni uskomaan että mä olen olemassa.
Ehkä joltain osin mä oon katoamassa.

Enkä vieläkään tiedä onko mun turvallista julkaista tätä kirjoitusta.
Mutta mä julkaisen kuitenkin.