Väsymys

Niin kamalasti ollut asioita lyhyen ajan sisään.

Ja mä oon taas siinä pisteessä, etten osaa huolehtia itsestäni enkä asioista.

En myöskään osaa käsitellä näitä ongelmia mitä viime aikoina on ollut.

Alkuviikosta kävin sairaalassa lantion röntgenissä, jonka jälkeen menin tapaamaan ortopediani, joka ihmetteli minkä takia musta on otettu röntgenet, lantiosta. Kun se oli kuulemma aivan turha käynti.

Hienoa, ajattelin.

Taas yksi turha tutkimus ja skeptinen, vittuuntunut minä nosti päätään.

No ok, röntgen oli turha.

Ortopedin kanssa kävin läpi mitä viime näkemän jälkeen on muuttunut, eli päälle puolessa vuodessa.

Kerroin, että kivut on ja pysyy, jalkojen ihosta hävinnyt tunto, kaksi varvasta on myös tunnottomat.

Kerroin muistiongelmista, puheongelmista sekä uusimmasta ongelmasta, joka on tullut nyt kuukauden aikana, eli aamuhuimaus.

Ihan kaikkina aamuina tuota huimausta ei esiinny, mutta suurimpana osista päivistä kyllä.

Huimaus kestää 5-30min ja sinä aikana mun naama ei toimi kunnolla.

Kun juon vettä, suurinosa vesistä valuu pitkin leukoja.

Kiva pikku lisä aamuihin <3

Ortopedilla oli selvät sävelet jatkotutkimusten kanssa, hän laittoi mulle lähetteet aivojen, rintarangan ja vissii kaularangankin magneetteihin, sekä laajat verikokeet jossa katsotaan kilpparit, vitamiinit jne.

Lähdin tyytyväisenä ortopedin luota, ajatellen että vihdoin tulee kunnolla tutkimuksia.

Kunnes kotona vasta sisäistin ortopedin sanat; Lähdetään sulkemaan ms-taudin mahdollisuutta pois.

Eli suomeksi, katsotaan löytyykö sitä ms-tautia vai ei.

Uskomaton vitutus, voimattomuus ja epätoivo iski.

Siitä seuraavana päivänä mulla oli psykoterapeutin tapaaminen, alustava varmistus dissosiaatiohäiriöstä lähti mukaan.

Ensi viikolla soitan hoitavalle psykiatrille, saadakseni hänelle ajan, että saan ton disson paperille asti diagnoosiksi ja käydään läpi sitä identiteettihäiriön (dissosiaativinen identiteettihäiriö DID) mahdollisuutta.

Asia, johon mä en halua uskoa että mussa voisi tuota mahdollista häiriötä olla.

Koska jos myöntäisin sen, tai jos psykiatri arvioi mulla olevan identiteettihäiriö, mulle tulee olo että mä olen oikeasti seinähullu.

Vaikken ajattele _kenestäkään_ DID kärsivästä ihmisestä niin et ne olis seinähulluja.

Mutta kun kyse on musta, mä ajattelen olevani hullu.

Sitten mä törmäsin viikko sitten siihen yhteen.

Vitutti ja itketti. Mä tärisin ja vapisin, mutta päätin että kohtaan hänet.

Virhe.

Hänestä oli hauska leikkiampua mua päin. Mä en voinut edes katsoa häneen vaan kävelin ohi, että se siitä kohtaamisesta.

Ja seuraavana aamuna soimasin itseäni siitä, että olin edes poistunut kotoa.

TyhmäTyhmäTyhmäMinä!!!!!

Ja mua vituttaa tää asia sen takia vielä enemmän.

Mä olin tehnyt hirveän työn itseni kanssa, että pakotin itseni lähtee pitää hauskaa, poistumaan kotoa.

Pakotin itseni siihen ja sit tulee tuo yksi ja pilaa kaiken. Ilta päättyi siihen että mua ahdisti ja itketti ja seuraavana aamuna mun sielu tuntui huutavan mulle, että mä en enää ikinä lähde mihinkään kotoa koska vain oma koti on turvallinen paikka.

Isäinpäivänä sama juttu.

M:n takia pakotin itseni liikkeelle.

Mä en todella halunnut lähteä yhtään mihinkään kotoa.

Mulla oli leppäkerttu-olo, mä olisin vaan halunnut käpertyä peiton alle piiloon maailmalta, mutta ei.

Pakotin itseni isäinpäivän "kunniaksi" liikkeelle.

Menimme M:n vanhemmille, jossa sain sitten kuulla miten hirveä ihminen mä olen.

Kylmä, natsipaska.

Se mukava isäinpäivän lounas päättyi huutoon (anoppi huusi mulle, minä en) ja me lähdettii sieltä pois.

Ja mä märehdin noita anopin haukkuja muutaman päivän.

Ja muhun sattui.

Mä olin taas pakottanut itseni ulos kotoa ja kun mä sen sain tehtyä, niin mut haukutaan pystyyn.

Näin ollen mun aivot on nyt näköjään käsitellyt asian niin, että en poistu kotoa mihinkään.

Mä oon vältellyt taas puhelimeen vastaamista, en ole käynyt edes lähikaupassa itselleni tupakkaa hakemassa, vaan ollut kotona niin paljon kuin mahdollista.

Pakolliset käynnit hoidin kyllä, eli lääkärireissut mut siinä se sitten olikin.

Mä en halua enää liikkua.

Haluisin vaan maata peiton alla kippurassa,

Niin mutta palatakseni tuohon asioiden kieltämiseen, eli ton mahdollisen DID kieltäminen.

Tai enhän mä voi periaatteessa kieltää sitä, ettei mulla sitä ole kun sitä ei ole diagnosoitu.

Mä kiellän tällä hetkellä sen mahdollisuudenkin itseltäni, koska sen myöntäminen tekisi musta sairaamman mitä olen.

Mutta pari päivää sitten mä luin nää kaikki mun blogitekstit läpi yhdeltä istumalta ja olin hyvin hämilläni.

Joukossa oli paljon kirjoituksia, jotka tiedostan kirjoittaneeni ja suurimman osan muistankin hyvin kirjoittaneeni, MUTTA, mä en tunnistanut joistain kirjoituksista itseäni laisinkaan.

Mietin vaan lukiessa, että mitä helvettiä?????

Ihan kun samaa blogia kirjoittaisi kaksi eri ääripuoluetta; Molemmat kirjoittaa samasta aiheesta, mutta omasta katsantakannastaan.

Koska tuo selvästi hieman optimistisempi ihminen, sellainen joka kirjoittaa perus tuttuahuttua, on mua.

Niistä mä tunnistan itseni, mutta joistakin en.

Hyvin hämmentävää.

Oletteko te huomanneet noita muutoksia?

Mä kun kirjoitan niin fiilispohjalta, en mitenkään järkevässä järjestyksessä vaan kirjoitan aina kun tuntuu siltä.

Ja mä kirjotan yleensä heti kun mulle tulee sellainen olo, et mun on saatava tää asia ulos musta.

Niinkuin tämäkin kirjoitus.

Niin ja mä sain meidän firman eläkesäätiöstä myönteisen päätöksen siitä, että lähtevät tukemaan mun kuntoutusta. Joka mun kohdalla siis meinaisi sitä, että palailen töihin lyhennetyllä työpäivällä.

Mutta, mutta. Kun on kyse musta, ei mikään koskaan ikinä mene niinkuin Strömsössä.

Sain sen päätöksen viikko sitten ja a h d i s t u i n todella paljon siitä.

Koska musta tuntuikin siltä, etten mä ole niin yhtään valmis tähän juttuu.

Eilen kävin tapaamassa mun työterveyslääkäriä, joka oli sitä mieltä että mä en saa aloittaa sitä työkokeilua vielä, koska mun psyyke on titityytyyytytiii.

Että asiat on liian levällään.

Ja siksikin mun pitää varata aika mun hoitavalle psykiatrille, et saan ne diagnoosit ja hänen mielipiteensä mun työkunnosta.

Tt-lääkärin mielipide oli hyvin suora; loppuvuosi sairaslomaa.

Hän myös soittaa mun psykiatrille ja kertoo oman näkemyksensä mun tilanteesta ja hyvinvoinnista (mitä se on xD )

Veikkaan että töissä revitään peliverkkarit tän asian kanssa.

No can do.

Mä tunnen itseni.

Ja jos mä N Y T pakotan itseni menemään töihin, vaikka olisin vaan muutaman tunnin päivässä, niin siinä mennää perse eellä puuhun.

Koska se ei tule toimimaan, vaan hetki menee hyvin ja sit romahtaa.

Ja sit mut irtisanotaan.

Niin.

Koska nytkin mun pää on siinä kunnossa, että yksi vastoinkäyminen lisää niin musta tuntuu et sit loppuu kaikki.

Mä oon niin toivottoman väsynyt kaikkeen.

Suurimpana osina päivistä mä toivon, että mä vaan katoaisin.

Tai että tapahtuu jotain, minkä seurauksena olisin viikon tajuttomana.

Ja mä pelkään, että jos mä romahdan niin mä satutan jotakin toista tai itseäni.

Koska mun pää ei enää jaksa.

Mä suoraan sanoen ihmettelen, ettei mun pää ole täyttynyt itsetuhoisista ajatuksista, mut se johtunee lääkkeistä. 

Ne pitää mun pään edes vähän paremmin kasassa.

Mutta mä oon väsynyt.

Niin kamalan väsynyt.

Ja mä vaan toivon että mä voisin paremmin ja tietäisin kuka mä olen.