FTW!

Tänään on taas sellainen huonon huono päivä.
Kaupassa teki mieli kirkua, liikaa valoja, ihmisiä. Vitun joulumusiikki, titititityyyytttyyy!!!
MIKSI?
Nyt on vasta marraskuu! EI JOULU!

Mua on suututtanut ihan suunnattomasti kaikki tänään, sellainen olo et tekis mieli näyttää persettä koko maailmalle ja haistattaa kaikille.
Katkaista välit kaikkeen ja kaikkiin.
Lopettaa tää paska ja olla yksin.

Niin. Ja sit tulee paha mieli kun edes ajattelen moista ja moitin itseäni siitä, että olen liian vaativa.
Koko maailma ei pyöri mun ympärillä.
Kun on muitakin ihmisiä kuin minä.
Mutta mä tahtoisin, että just nyt kaikki olis vain minuaminuaminua ja kaikki pyörisi ja rullaisi minun ympärillä.
Ja että ihmiset ympärillä joustaisivat. Muuttuisivat sellaisiksi kun minä tahdon.
Tänään olen vihannut paljon ihmisiä.
Angsti nostaa päätään ja polkee vihaisesti jalkaansa maahan.
Itkettääkin ja samalla tekisi mieli kirkua vihasta kaikkea kohtaan.

Mä olen kuulemma skitso.Freeninen. Skitsofreeninen.
Koska tottakai mussa pitää olla OIKEA vika, ei ihmisen mieleen yhtäkkiöä tule vain traumat joita ei edes muista tapahtuneen.
Ei ihminen kamppaile sielunsa kanssa joka asiasta, ei normaali ihminen puhu omien sisimpien kanssa.
Ei terve ihminen voi tuntea kipua, ilman syytä.
Ja trauma E I V O I olla oikea, pätevä syy kipuihin.
Joten mun on pakko olla freeninen, skitso freeninen.
Tai psykoottinen. Tai jotain.
Mutta disso. Pyh ja pah!
Eihän se voi tällaista aiheuttaa.

Olen siis vihainen.
Mä oon itsellenikin vihainen siitä, miten voin olla näin ok kaikkien asioiden kanssa.
Kun mä en ole!
Mua ahdistaa aivan koko ajan, jatkuvalla syötöllä.
Kauppaan lähteminen tuntui ihan kamalalta ajatukselta, mutta lähdin yhdessä M:n kanssa kuitenkin.
Sydän pomppaili ihan omia rytmejään, valot kävi silmiin, kädet hikosivat.
Askeleet tuntuivat epätodelliselta, joutui keskittymään siihen käveleekö tässä vai ei.
Kaupasta pois lähtiessä autossa joku iski mun takaraivoon.
Yhtäkkinen kamala tunne ja koko kehon läpi menevä puistatus ja kyyneleet nousivat silmiin.
Jotain kai oli taas nousemassa esiin? Ei tullut kuitenkaan, jäin kyyneleet silmissä katsomaan ohi menevää maisemaa auton ikkunasta.

Kotona rentouduin.
Käytiin suihkussa, leivoin pizzaa. Meillä oli hauskaa ja mä nauroin pitkästä aikaa ihan kunnolla, sillee vapautuneesti meidän hullutteluita.
Ja sitten tuli ilta, M;a väsytti.
Ja mä sanoin sille, et mä haluisin tuntea joskus että se oikeasti haluaisi mua.
En mä muuta sanonut, toivotin hyvät yöt ja lähdin tupakalle.
Istuin ja poltin röökiä, itkin. Ihan hirveästi itkin, ihan hipihiljaa, ääntäkään ei varmaan kuulunut.
Ja mä suutuin taas itselleni ja tunsin syyllisyyttä.
Taas mä vaadin ja vaadin.

Ja nyt mun tekisi mieli ravistella tuo mies hereille ja sanoa anteeksi kun aina vaadin.
Ja kuitenkin mun tekis mieli ravistella se hereille ja huutaa pää punaisena raivosta...

Ole tässä nyt sitten.
Ratkaisin tämän dilemman istumalla tähän sohvalle läppärin kanssa, musiikit korvilla.
Musiikki on edelleen se juttu, jolla saan esim itseni koottua kasaan (tai paettua omaan laalaalandiaan, riippuu siis hetkestä).
Joten tässä mä nyt sit istun ja päivystän milloin ketipinorin armahtava voima tainnuttaa mut uneen.

Ja koska olen FTW asenteella.
Nukun saletisti sohvalla!