Muistot.

Minulla ei ole muistoja montaa.
Suurinosa on hämärän peitossa, eivätkä ne nouse pintaan.
Mutta kaikuja on menneisyydestä.
Ne ovat tunteita ja toimintatapoja, reagointia eri ääniin, sanoihin, tuoksuihin.

Olen ollut lapsesta asti tarkkaileva ihminen.
Ja erittäin herkkä.
Olen herkkä äänille, hajuille, mauille. Mun perusaistit ovat erittäin herkät.
Niiden lisäksi aistin herkästi tunnetilojen muutoksia toisessa ihmisissä, haistan sähkön, huomaan pieniä muutoksia.
Näen kun toinen ei ole läsnä, huomaan jos hän valehtelee.
Ja teen paljon päätöksiä, lähestulkoon kaikki päätökset aistieni varassa.

S ei voinut koskaan käsittää tuota puolta minussa, en tiedä käsittääkö M myöskään täysin tätä asiaa.
En muista niitä väkivaltaisia tapahtumia juurikaan lapsuudesta, mutta mun kroppa muistaa niihin liittyviä ääniä, äänenpainoja, tuoksuja yms ja mä reagoin niiden muistojen mukaan.
Mulle alkoholin tietynlainen tuoksu ihmisen ihon läpi tuo jonkun muiston esiin ja reagoin siihen.
Mä en nukkunut koskaan levollisesti, kun S:n ihon läpi haisi se tietynlainen alkoholi.
Mun kroppa pingottui aina tietynlaiseen hälytys-tilaan.
Eli en nukkunut moneen vuoteen hyvin, koska S joi aina vähintään sen yhden kaljan illalla, mun vastusteluista huolimatta.
Ja mä yritin tän asian niin monta kertaa hänelle selittää, miksi mä en halua hänen juovan aina illalla sitä yhtä kaljaa. Joka ikinen kerta päättyi huutoon ja siihen että hän huusi minulle "MÄ EN OLE SUN ISÄS!!!!"
Niin, kyllä mä sen tiedän, mutta kun mä en vaan voinut sille asialle mitään.

Jos S oli tietyssä humalatilassa ja hänen äänenpaino muuttui johonkin suuntaan, mun kropassa kävi mieletön adrenaliinivirtaus. Mä olin valmis pakenemaan.
Samoin jos hänen kroppa meni jotenkin tietynlaiseksi tai silmät muuttuivat tietynlaiseksi, mä olin valmiudessa pakenemaan.
S ei koskaan lyönyt mua, muutaman kerran meinasi ja kerran heitti mut seinälle.
Ja noi on jäänyt myös mun mieleen, vaikka hän anteeksi pyysikin.
Nuo hetket menivät sinne jonnekkin aivojen osaa, muistoksi ja kun vastaavanlainen tilanne tuli päälle, mä olin taas valmis pakenemaan.

M:n kanssa olen kokenut vastaavan hetken pari kertaa, molemmat kerrat humalassa.
M:n äänenpaino muuttui ja hänen kroppa muuttui ja mun sisällä räjähti.
Veri virtasi kropassa, aivot huusi pakenemaan ja mä pelkäsin.
Sen pelon mä haluaisin pois mun aivoista.
Mä haluaisin, ettei aina äänenpainon muutos tietynlaiseksi saa mua virittyneeksi ja etten mä olisi varuillani ja valmiina pakenemaan.

Toi muisto varmaankin johtuu niistä tilanteista, joita en itse pysty jostain syystä muistamaan vaikka niitä tilanteita on ollut monesti.
Mä olen kuullut niistä vain, ihan kuin mä en olisi ollut edes osallinen niihin.
Ja niitä muistoja on kertynyt siitä asti kun mä olen ollut vauva.
Äiti on soittanut kotiin ja isosisko on keskellä yötä herättänyt veljet, pukenut minut vastasyntyneen ja hän on kantanut minua kun on juossut pakoon veljien kanssa.
Hänen on pitänyt kantaa minut ja saattaa veljet turvaan, koska mun isä on ollut tulossa kotiin.
Pakoon piti päästä.
Ja kun olen ollut tarpeeksi iso, niin olen pystynyt juoksemaan vierellä pakoon.
Mutta me ollaan juostu monta kertaa pakoon isää.
Ja kesken niiden väkivaltaisuuksienkin me ollaan paettu.
Tai odotettu niin kauan, että isä on sammunut ja ollaan päästy pakenemaan turvakotiin.
Mutta mä en muista niitä asioita, on vain aistimuistoja asioista.

Turvakodissa ollaan asuttu useasti, joskus yksi yö, joskus useampi.
Ja mä en muista siitä mitään muuta, kuin yhden paidan jonka sieltä sain.
Me ei oltu varmaan tuolloin keretty pakkaamaan mitään mukaan vaan paettu sinne mukanamme päällä olevat vaatteet.
Mutta se yksi paita mulle on jäänyt mieleen.

Mä muistan isästä muistoja ja ylipäänsä lapsuudesta sen jälkeen kun äiti ja isä erosivat lopullisesti.
Tuntuu hassulta, että eron jälkeen mä muistan isänkin.

Mutta ennen heidän eroa, mä en muista oikeastaan montaa mukavaa muistoa. Mä en muista mun syntymäpäiviä, en jouluja, juhannuksia tai mitään muitakaan juhlia.
Muistan että kerran sain koristella jouluna ikkunaa sellaisella tekolumispraylla.
Mutta en mä muista niitä huonojakaan.
Mun isosisko kertoi, että isä on pakottanut mua syömään.
Mä en muista, et mua olisi koskaan pakotettu syömään.

Mun lapsuuden onnellisia muistoja oli juna-aseman baari ja mä sain pelata siellä kolikkopelejä.
Isä joi kaljaa.
Hän vei mua useasti baareissa mukana, mä sain limpparia.
Mä muistan sen, ettei isä tosiaan montaakaan kertaa ollu väkivaltainen mua kohtaan.
Mutta äitin piti antaa mulle remmistä, jos olin ollut huonosti.
Äiti on mulle myöhemmin kertonut, että me mentiin suljettujen ovien taakse ja hän käski huutaa mun kovempaa että isä luulisi mun saavan kunnolla selkääni.
Äiti ei koskaan pystynyt antamaan isän mielestä tarpeeksi hyvin selkään.
Ja jos äiti ei tehnyt asioita oikein, niin sekin sai selkäänsä.

Isä tykkäsi hakata. Paljon.
Mä luulen, että se oikeasti nautti muiden ihmisten kiduttamisesta.
Se tykkäsi kouluttaa koiria.
Näistä mulla ei ole omaa muistikuvaa, kun myöhemmiltä eron jälkeisiltä vuosilta, joten kaikki nämä "muistot" on äidin tai siskon kertomaa.
Meillä oli kaksi ajokoiraa ja hän tykkäsi tosiaan kouluttaa niitä.
Koska koiran pitää kunnioittaa ja pelätä isäntäänsä.
Sisko kertoi, että mun isä yleensä koulutti hänen huoneessaan koiria.
Potki, heitti seinille ja hakkasi nyrkein niitä.
Samanlaisia muistikuvia mulla on eron jälkeen, kun se koulutti koiraansa potkien ja hakaten. Kerran se heitti koiran alas monesta metristä veteen.

Isä tykkäsi hakata lapsia.
Se hakkasi mun sisaruksia, mut mua se ei lyönyt kun pari kertaa.
Mutta varsinkin toinen isoveljeni sai osakseen erittäin suurta väkivaltaa.
Isä istui mun isosisarusten pahoinpitelystä vankilassakin.
Ja äitiä se tykkäs piestä. Aina.
Ei ole kovinkaan montaa valokuvaa tuolta ajalta, etteikö äidillä olis ollut mustelmia niissä.

Väkivalta oli meillä toistuvaa, jatkuvaa ja raakaa.
Se ei ollut vain nyrkein tai potkuin tapahtuvaa.
Ja näistä asioista mulla ei ole selkeää muistikuvaa, ainoastaan aistimuistot joiden mukaan reagoin, tunnen ja ajattelen.

Sen ei tarvitse olla kuin ihon läpi tuoksuva alkoholi, muutos äänenpainossa tai kropan asennossa tapahtuva muutos ja ne kaikki unohdetut muistot tulevat aistimuistona ja mä olen valmis pakenemaan.

Ja mä olen niin väsynyt pakenemaan.