Romanttinen hölmö

Erilainen. Erilainen lapsi. Erilainen nuori. Erilainen ihminen.

Kaikessa olen ollut erilainen ja silti tavallinen.
Olen huomannut, että ihmiset reagoivat minuun eri tavoin.
Annan itsestäni erilaisen kuvan aina eri ihmiselle.
Yhden ihmisen mielestä olen hellä ja lämmin, toisen mielestä olenkin kylmä ja kova.
Yhden mielestä huumorintajuinen hassuttelija, toisen mielestä vakava ja tosikko.

Eron jälkeen ajauduin hetkellisesti identiteettikriisiin.
Olinhan kasvanut aikuiseksi S:n kanssa, lapset kasvatti minua yhteen suuntaan ja S toiseen.
Niinkuin aiemmin totesin, en ole enää katkera vaan pystyn jo lämmöllä muistelemaan yhteistä aikaa ja olen S:lle sanonutkin olevani kiitollinen hänelle niistä vuosista, jotka yhdessä vietimme.
Joiden aikana me molemmat kasvoimme.
Meidän yhteisen elämän aikana mietin kuinka kliseinen ilmaisu eron yhteydessä on "Me vain kasvoimme erilleen" tai "Rakkaus vain loppui" ja kuitenkin huomasin, että nuo samat lauseet tulivat myös minun suusta ulos.

Me todella kasvoimme erilleen.
S halusi yhdenlaisen elämän, minä toisenlaisen ja kumpikaan ei halunnut tulla puolitiehen vastaan.
Kun tein eroprosessia pääni sisällä, huomasin että se tietynlainen rakkaus oli todella kuihtunut pois.
En tunnistanut enää sitä ihmistä, jonka kanssa jaoin elämän.
Hän oli minulle vieras ja samalla huomasin, etten tuntenut enää itseänikään.
Minulle ei todella ollut selvää eron aikana, että mitä minä haluan.
Ainut minkä tiesin varmaksi, oli se etten halunnut sitä elämää enään S:n kanssa.

Hyvin nopeasti eron jälkeen tapasin nykyisen mieheni, me olimme molemmat sinä hetkenä niin vihaisia maailmalle, katkeria, rikki ja sydän särkyneenä.
En tänä päivänäkään voi uskoa, miten me kaksi edes ajauduttiin yhteen.

M ei ollut silloin mies johon olisin normaalissa tilanteessa vilkaissut. Hän ei ollut mies, joka olisi saanut mun sydämen läikähtämään tai olisi tuonut perhosia vatsaani.
Ja tuossa vieressä hän nyt on enkä voisi olla kiitollisempi.
M toi elämääni romantiikan. Hän toi naurun, itkun, surun ja ilon.
Päätin antaa hänelle mahdollisuuden ja hän antoi minulle mahdollisuuden.
Me korjasimme toinen toisiamme joka päivä hiljalleen.

Muistan kuinka suutuin, kun hän meni kajoamaan imuriin. Hän meni ja kehtasi siivota MINUN sotkut. Me riitelimme siitä. Muistan kuinka hän hermostui, kun menin pesemään HÄNEN pyykit. Me riitelimme siitäkin.
Me riitelimme ja äyskimme siitä, kun toinen auttoi toista.
Muistan, että ärsyynnyin kun hän toi minulle ruusuja. Ja suklaata. Ja pehmonallen!
Hyi! Yök!!!! Inhottava mies, miten kehtasikin tulla lahjomaan ruusuilla, suklailla ja nalleilla.
Se ruusu on edelleen tallessa, kuivatettuna ja varjelen sitä kuin kalleinta aarretta.
Niin tärkeä se minulle on, etten halua sen ruusun hajoavan koskaan.

S:n aikaan, olin todella pettynyt elämään. Sain mä häneltä kerran "kukkia", tai no ruukkukasvin, jonka häin toi minulle töihin kun katui kännitörttöilyään kovasti.
En saanut häneltä oikeastaan koskaan lahjoja.
S:n myötä romanttinen puoli minussa kuoli.
Osasin sujuvasti vakuutella itselleni ja kaikille muillekkin, että minä vihaan romantiikkaa.
Enhän minä sitä vihannut, vaan olinkin vain tyytynyt osaani ettei mulla ollut miestä, joka olisi halunnut vaalia romantiikkaa suhteessa.
Ja yhtäkkiä mun elämään viskattiin iso määrä romantiikkaa. En todellakaan osannut käsitellä sitä asiaa.
Äyskin, mutta hiljaa sisälläni joku hykerteli tyytyväisenä ja yksinäiset yöt se pehmonalle nukkui mun kanssa (Hah! Kukaan ei tiennyt tätä, ei muuten edes M... Sait nyt tämänkin tietää ;D )

Kohta on mennyt kaksi vuotta, kun M tuli elämääni ja niin moni minun läheinen ja ystävä on seurannut vieressä mun toipumista.
Ovat seuranneet ja ääneenkin ihmetelleet, mitä mulle on oikein tapahtunut.
Olen kuulemma höpsähtänyt, rento ja hyväntuulinen suurimman osan ajasta.
Minä, takakireä kylmä akka!
Ainoastaan S on nähnyt minun muutokset negatiivisena.
Hänestä on oksettavaa se, kuinka positiivinen minusta on tullut.
En ajattele kuulemma asioita enää realistisesti.

Ehkä mä en enää ole niin realistinen sitten. Minun mielestä mä olen vain vähemmän pessimisti ja vähemmän negatiivinen ja näen nykyään huonoissakin asioissa jotain hyvää.
Enää ei ongelmat syökse mua epätoivon partaalle.
Ja tänä päivänä kun kohtaan ongelman, pyrin puhumaan sen selväksi, mielellään heti.
M parka! Voi kuinka monia tunteja hän onkaan joutunut puhumaan :D
On puhuttu, on keskusteltu ja itketty. Mutta ei olla huudettu.
Mä en halua huutaa hänelle, koska mä en halua loukata häntä.

Ehkä mä eron jälkeen vasta kasvoin aikuiseksi oikeasti.
Koska nyt mulla on kyky ottaa vastaan se mitä annetaan, mulla on kyky puhua ja keskustella, enkä mä tunne tarvetta huutoon.

Mun elämässä on ollut liian paljon huutoa. Nyt mä haluan, että meidän yhteinen koti on turvapaikka molemmille, missä kummankaan meistä ei tarvitse pelätä.
Meillä on koti, johon me haluamme tulla hengähtämään ja rauhoittumaan.
Meillä on koti, jossa me haluamme olla yhdessä, emmekä pyri sieltä pois.

Mulla on mies, romanttinen hölmö.
Ja tuo romanttinen hölmö on ollut parasta, mitä elämä (vai kohtalo) on mulle tuonut.
Hän on mulle turva, johon mä pystyn tukeutumaan kun on ollut vaikeaa, sellainen ihminen joka arvostelun sijaan on tarjonnut mulle kainalonsa jossa mä olen saanut itkeä ja luhistua, vailla pelkoa että hän lähtee pois.

Siinä hän on. Iholla, sielussa ja sydämessä.
Nyt mä voin sanoa, että mä olen onnellinen ja kiitollinen.

Ja mä voin itkeä ilman pelkoa  vähättelystä.
Itken tätä kirjoittaessa, siitä syvästä kiitollisuudesta.

Ja siitä kuinka paljon mä sua rakastan.