Minä.

                                                    MINÄ.


Mä olen pitkään halunnut aloittaa päiväkirjan teon. Minusta. Mun elämästä.
Mun kirjavasta historiasta, mun mielikuvituksen täyteisestä päästäni, mun arkea hallitsevien pelkojen ja kipujen täyttämistä päivistä.

Mä halusin vihdoin antaa itselleni mahdollisuuden kertoa kuka minä oikeasti olen.
Halusin kertoa totuuden.
Koska olenhan esittänyt vuosia jotain toista. Miellyttänyt muita ihmisiä.
Ollut sellainen kuin sinä haluaisit minun olevan.

Minä en ole ehjä. Se on varma asia.
Sen on nyt ehkä läheisetkin huomannut, että mä en sittenkään ole vahva ja kaiken jaksava nainen.
Mä olen hyvin keskeneräinen tässä mun prosessissa. Mä etsin itseäni vieläkin.

Mä olen nyt melkein 29vuotias.
Mulla on ollut kaikki mitä normien mukaan pitäisi ollakkin.
Tulin raskaaksi kun olin 19vuotias. Päätettiin S kanssa pitää lapsi.
Tai siis, mä ilmoitin että olen raskaana ja aion pitää sen, olet mukana tai et. S päätti silloin olla mukana.
Syntyi vauva. Ihana, sinisilmäinen tyttö. Pienen pieni nöpönenäinen, ruttuvarpainen, minun ikioma päivänsäteeni. Olin suunnitellut kaiken valmiiksi; Meillä on ihana pieni perhe!
Ostettiin isompi asunto, koska S poikamiesboxiin ei vauva sopinut. Kerrostalo kolmio, oma koti.
Mä ajattelin kuinka ihanaa arki tulee olemaan, sitä sokeasti vaaleanpunaiseen hattaraan verhottua vauva-arkea.

Mitä vielä! S rellesti ja meni, ei halunnut aikuistua. Olihan hän vasta 22vuotias tytön syntyessä.
Minä olin kotona tuon pienen nyytin kanssa ja hoidin kotia parhaani mukaan ja S meni oman päänsä mukaan.
Muistan kuinka väsynyt olin ja miten elämä ei ollutkaan sitä mitä olin kuvitellut. Tyhmä, naiivi minä.
Mutta naimisiin piti päästä! Kyllähän se kuului asiaan.
Menimme vihille tytön ollessa 10kuukautinen.
Odotin tuolloin jo toista, joka viikko häiden jälkeen osoittautui tuulimunaksi ja keskeytettiin.

Koska olen ollut saparopäinen tyttö joskus, olin kuvitellut mielessäni toki ne prinsessahäät unelmieni miehen kanssa. Valkoinen, kaunis puku ja huntu. Vihkimisen jälkeen juhlat, joissa tarjottaisiin hyvää ruokaa ja juomaa ja musiikki raikaisi. Ja kuinka onnellinen olisinkaan.

Näin jälkikäteen mietittynä, voi kun olisin uskonut itseäni jo silloin ettei tästä mitään tule.
Toisaalta paljon olisi jäänyt saamatta.
Menimme kirkossa naimisiin, mulla oli valkoinen hääpuku. Ihan kiva sellainen.
S:lle tärkeintä oli, että kaikki on mahdollisimman halpaa. Näin päädyin ostamaan 120€ hääpuvun ja kävinpä vihkisormuksenikin itse ostamassa, maksoikohan se 100€. S:n mielestä toki liian kallis.

Olin siis raskaana, ainakin teoreettisesti. Naimisiin mentiin kirkossa, tytöllä rotavirus ja yrjösi kaikkien päälle, myös minun. Hää"juhla" vietettiin S vanhempien luona, tarjolla vähän itsetehtyä ruokaa kertakäyttöastioista, siskon tekemää kermakakkua (ihmettelen tässä itseäni, koska vihaan kermakakkuja :D ).
S joi itsensä umpihumalaan, minä hoidin kipeää tyttöä mutta onneksi S:n vanhemmat ottivat tytön yöksi.
Meidän hääyö oli maailman romanttisin; S:n talutin kotiin, se iski punaisen pöytäkynttilän palamaan ja sammui.


Muistan, että jo viikkoja ennen häitä oltiin perumassa niitä ja eroamassa. Koska S ei halunnut aikuistua ja kantaa vastuuta. Mutta naimisiin oli päästävä. Olihan meillä lapsi, asuntolaina ja silloin vielä luulin, että toinenkin vauva tuloillaan.

Voi kuinka vähän tuolloin tiesinkään.
Tästä kaikesta alkaa olemaan jo aikaa hyvän matkaa.
Ehkä juuri sen takia, pystyn nyt tarkastelemaan tuota aikaa vähemmän tunteellisesti.
En tunne enää vihaa, katkeruutta enkä surua.
Osaan olla jo vähän kiitollinenkin tuosta ajasta. Sainhan kauneimman tyttölapsen tuolloin ja me yhdessä kasvoimme; hän nopeammin, äiti vähän hitaammin.