Mä toivoisin, että voisin jakaa niitä itsenikin kanssa.
Mutta olen joutunut valitettavasti totetamaan, että vaikka kuinka pinnistelen, niitä muistoja ei vain hirveästi ole.
Muistoja alkaa kasaantumaan ikävuosille 10-->, mutta nuoruusvuosienkin muistot ovat hämärän peitossa osittain, eikä siellä oikeastaan ole oikeasti kivoja muistoja.
Mä olin ahkera heppatyttö joskus. Asuin heppatalleilla.
Hevoset ovat tuoneet mulle jotain niin suurta iloa sydämeen ja parhaimpina asioina muistan, kuinka pystyi painamaan pään vasten lempihevosen lämmintä ja pehmeää turpaa.
Tai kuinka ilahtuneeksi tulin tallille mennessäni, kun hoitsuni hörähti vastaan kun kutsuin häntä.
Tai niitä ratsastuslenkkejä.
Uhkarohkean hullu mä olin tuolloin.
Ei paljon ollu kännyköitä jolla soitella apua, jos maastossa lensi selästä. Sitä vaan yritettiin kirmata heppa kiinni ja vähinäänin palaili tallille.
Mut mä en koskaan tule unohtamaan niitä tunteita, kun kuumana kesäpäivänä ratsasti hiljakseen, pysähdyttiin välillä istuskelemaan vaan hevosen käyskennellessä hiljaa pellolla, itse keikkuen selässä auringosta nauttien.
Mä toivon, että mä pääsen joskus kokemaan sen saman olotilan vielä.
Mä olin kovin rääväsuinen kakara. Ja uppiniskainen oman tien kulkija.
Mulle ei kelvannut selittelyt, ei auttanut kotiarestit, ei uhkailut, manailut eikä lahjonta.
Tein kaiken niinkuin itse parhaaksi näin. Ihan kaikessa.
Kävin koulun niinkuin tahdoin, yläasteella tosin en käynyt, koska en tahtonut.
Mä sanoin mitä mua huvitti. Tein mitä huvitti. Olin, menin ja elin miten halusin.
Mutta kukaan mua ei pystynyt kesyttämään.
Mä olin uppiniskainen lapsi ja kova suustani.
Olen varmasti loukannut ja satuttanut monia ihmisiä käytökselläni ja puheillani.
Ja se on asia, mikä ei ole vieläkään muuttunut kokonaan.
Mutta jotain tapahtui jossain vaiheessa.
Koska aikuisena musta tuli myötäilevä, arka, vähemmän minä. Enemmän sellainen kuin muut halusivat.
Aikuisena mun on ollut todella vaikea olla rehellinen. Olen helposti vain myötäillyt muita ihmisiä, silläkin uhalla että lopputulos olisi ollut mulle epäsuotuisa.
Musta tuli enemmän joojoo-ihminen.
Aloin yhtäkkiä pelkäämään omia mielipiteitäni, enkä uskaltanut sanoa niitä koska pelkäsin loukkaavani jotakuta. Niinpä sanoin sen, minkä tiesin parhaaksi vastauksesi vaikka se ei ollut minun mielipide.
Myötäilin todella paljon S mielipiteitä, periaatteessa.
Mun periaatteista kyllä pidin kiinni, isoon ääneen. S ei vaan niistä piitannut, vaan teki juuri niinkuin tahtoi.
Jossain vaiheessa vaan lopetin yrittämisen, enkä enää jaksanut edes sanoa vastaan.
Se vain loppui.
Mun sisältä katosi minuuden viimeisiä rippeitä.
Mä uskoin sen, että mä olen huono ihminen.
S:n mielestä en ollut kovinkaan hyvä. Paitsi ruuanlaitossa. Se asia ei ole koskaan muuttunut.
Mutta missään muussa en oikein kelvannut.
Olin liian paljon kotona tai liian paljon pois.
Olin huono vaimona. En siivonnut tarpeeksi, en tehnyt muutenkaan kotitöitä tarpeeksi vaan hän joutui niitä myös tekemään. En ollut tarpeeksi itsenäinen.
En ollut kaunis. Mulla oli liian pienet, roikkuvat rinnat. Liian pieni perse.
Liian iso maha. Lopulta olin läski lehmä.
Mä en ollut haluttavan näköinen.
Musta tuntuu että meidän avioliiton aikana mä en koskaan kelvannut hänelle sellaisena kun mä todella olin. Mä olin aina liian paljon tai liian vähän jotain.
Mutta koskaan mä en kelvannut tällaisena.
S kuitenkin halusi, että mä en meikkaa. En käytä koruja, pukeudu kauniisiin vaatteisiin enkä korkoihin.
Lopputuloksena eron aikaan, mä olin lihava, koruton, meikkaamaton ja kuljin lähinnä kollareissa.
Mä en ollut enää nainen.
S:n jättämien haavojen korjaus on vienyt aikaa. Korjailen niitä edelleen.
Mun on vaikea ottaa kehuja vastaan, koska en usko niiden olevan totta.
Mä en näe peilissä kaunista naista, vaan näen sen ihmisen joka on S:n jäljiltä rikki. Ruma, lihava lehmä.
Eron jälkeen tosin tein täyskäännöksen; aloin käyttämään taas korkoja, kauniimpia vaatteita. Meikkasin ja laittauduin mielelläni ja ah!!!! Mä pystyin käyttämään koruja!
Se oli se suurin juttu.
Silloin S:n aikoihin, kun lähdin viihteelle kavereiden kanssa, mä meikkasin kotona ja puin baarikuteet niskaan ja ajoin kaverin luokse ja matkalla laitoin korut päälle.
Koska S meinasi oikeasti oksentaa jos näki mulla koruja.
Kaverin luona lisäsin aina meikkiä ja vaihdoin avonaisemman paidan päälle.
Koska kotona en sitä voinut tehdä, näytin venäläiseltä katuhuoralta kuulemma.
Kohta on mennyt 2vuotta erosta, mä meikkaan ja S sanoo mulle kun nähdään, että sä näytät nykyään tosi hyvältä.
Kumma juttu.
Mutta yhdessäolo aikana mä olin vain ruma, läski lehmä.
Vielä mä korjailen noita haavoja.
En mä tiedä kuinka kauan kestää korjata noin syviä haavoja omasta minuudesta.
Mä toivon vaan, että joku päivä mä olisin ehjä ja näkisin peilissä oman itseni, sellaisena kuin olen.
Ja rakastaisin sitä ihmistä joka peilistä katsoo.
Tuo lytätty itsetunto vaikuttaa todella pitkään ja kauas kantoisesti.
Se ei ole vain ulkonäköön liittyvät asiat, vaan hyvin moniin muihinkin liittyvät.
Ihmisarvoon, äitiyteen, siihen miten mä koen itseni, parisuhteeseen, perhe-elämään, muihin ihmissuhteisiin.
Kun mä olin menettänyt mun ääneni ja itsetuntoni oli lytätty maihin, oli niin helppoa vain myötäillä muita, koska mä en uskaltanut sanoa rehellisesti mitään.
Pelkäsin niin kauheasti arvostelua muilta ihmisiltä.
Nyt kun mä pikkuhiljaa olen alkanut sanomaan mielipiteeni ääneen, olemaan rehellinen ja avoin, se on ollut monelle ihmiselle kova paikka.
Myös minulle itselleni.
Miten löytää oma ääni, oma paikkansa maailmasta. Miten muut hyväksyy mut.
Miten itse hyväksyn itseni.
Kuka minä olen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti