Lapsuus.

Jokaisella meistä on mörköjä kaapissa. Osa meistä elää niiden mörköjen kanssa päivittäin.

Mulla on monta kaapillista niitä. Ja mä olen päättänyt, etten mä enää piiloittele niitä asioita.
Koska on mun aikani parantua ja korjata itseni kunnolla.
Ja mä haluan puhua niistä. Mä haluan, että nyt mua kuunnellaan (niin... siis luetaan), koska nyt on mun aika!

Mä olen jakanut tämän linkin M:lle ja joillekin mun ystäville.
Ja mä toivon, että musta löytyy rohkeus jakaa tämä myös äitille.
Mä pelkään vaan kovasti, ettei äiti osaa arvostaa tätä vaan näkee tämän huonona asiana.
Koska minut, meidät, heidät voidaan ehkä tästä tunnistaa.
Niin, mä tiedän sen ja otan sen riskin.
Ja mä pyydän anteeksi, jos mä loukkaan jotakuta tällä kirjoittamisella.

En mä ole lupaa pyytänyt keneltäkään, saanko kirjoittaa heistä.
Jaoin tämän linkin M:lle ja tiedän, että hän tätä tulee lukemaan ja löytämään asioita, joista emme välttämättä ole puhuneet.
Mä toivon etten loukkaa ketään.



Olen siis aloittamassa psykoterapian, taas. Jos oikein muistan, tämä on kolmas kerta kun aloitetaan.
Edelliset kerrat on päättyneet kesken, koska.... Ei niihin oikeasti syytä ole, kuin se että mä en ollut valmis käymään läpi niitä mörköjä. Mä en todellakaan ollut valmis repimään kaikkia niitä haavoja auki, jotka on hienosti vähän kursittu kasaan muttei koskaan korjattu.
Niin, mä olen rikkinäinen ihminen ja kovin arpinen.
Niistä on muistona näkyviä arpia, että niitä näkymättömiä.

Jouduin joku hetki sitten kohtaamaan karun tosiasian. Mä en muista mun lapsuutta.
On kuin sitä ei olisi. Satunnaisia muistoja sieltä täältä; Ajoin pyöräkolarin ostarin kiskamummon kanssa ja hampaita meni rikki ja naama oli sökönä. Piti kauheasti parsia mua kokoon ja äiti pelkäsi ettei musta tule ihmisen näköistä enää :D Mä olin ehkä 7 tai 8vuotias.
Kai musta ihmisen näköinen tuli. Muistona posliinihammas ja leuassa arpi.

Muistan, että kalareissulla iskä pyydysti mulle sisiliskon. Mä kuljetin sen kotiin ja ruokin ja paijasin, tein sille pienen aitauksen takapihalle. Se hävisi. Mä olin tosi surullinen.

Kerran, ollesani kuuden vanha, naapurin tytön kanssa kerättiin vanhoja leluja ja mentiin myymään niitä ihmisille. Väitettiin, että ollaan niin köyhiä että vanhemmat pakotti myymään lelut että saadaan ruokaan :´D Kyllä ne aikuiset niitä osti ja sääli meitä.
Mä muistan kun tehtiin reissu Lappiin autolla. Autosta tippu matkalla rengas ja Inarissa oli liikaa hyttysiä ja mäkäräisiä.
Paljon muuta siltä reissulta en muista.
Paitsi kun jossain kohti Suomea, oltiin jollain mökillä ja iskä oli kännissä taas ja kokkaili jotain ja mä tungin sen housujen takamukseen kukkia.
Huomattuaan sen, se suuttui ihan mielettömästi.
Tollakin Lapin-reissulla se oli vaan sekaisin ja kännissä ja äiti sai turpaan.
Jonku mökin lattialle kaadettiin muoviämpärillinen vettä ja siinä oli kauhea siivo niitä kuivata.
En tiedä kaatoiko iskä vai äiti sen.
Mutta kauheasti siinä oli hommaa.

Ja sitten mä muistan, kun äiti ja iskä erosi. Me asuttiin yhdessä omakotitalossa tuolloin ja ennen muuttoa me väritettiin eteisen tapetteja mun vahaliiduilla.
Niissä seinissä oli sellainen vahamainen kohotapetti ja ne oli veressä ja sitä ei saanut pestyä.
Niinpä me mun vahaliiduilla väritettiin veri piiloon.
Mä itseasiassa muistan miten se veri seiniin päätyi.

Äiti oli jossain ja mun isosisko oli vahtimassa meitä, hänellä oli tuolloin jo oma vauva.
Iskä tuli yöllä ihan kauheassa kunnossa ja alkoi riehumaan kotona. Ja mä muistan, että siskolla oli se vauva sylissä ja mua pelotti ihan kauheasti että iskä satuttaa mun isosiskoa tai vauvaa. Taikka molempia.
Eteisessä oli pitkä käytävä, jonka varrella oli kaikki makkarit. Ja käytävän päätyseinässä oli peili.
Iskä hajotti sen ja siltä tuli hurjasti verta käsistä. Siitä se veri meni seiniin, joita me väritettiin.
Ja iskä tuli nukkuu mun viereen. Mun täkki oli valkoinen ja siinä oli punaisia sydämiä.
Ja tuon yön jälkeen siinä oli iskän vertakin.
Ja mä en saanut nukutuksi, koska mua pelotti niin paljon.
Mä ymmärsin silloin jo, että iskää piti pelätä.

Mut hirveästi mulla ei muistikuvia ole ajasta kun äiti ja iskä oli yhdessä.
Mun lapsuus alkoi siitä, kun me väritettin ne veritahrat piiloon ja muutettiin pois siitä talosta.
Silloin ne eros lopullisesti ja siitä alkoi lapsuus.
Mutta mun lapsuus alkoi vasta, kun olin kolmannella luokalla jo.
Saman ikäinen kun mun oma tyttäreni nyt on.
Ja on kamalaa ajatella, jos mun oman lapseni lapsuus alkaisi vasta nyt.

Mä kapinoin kyllä niiden eroa ja paljon!
Sinällään huvittavaa, että oikea elämä on alkanut vasta tuolloin ja se pelko hävisi pikkuhiljaa, viikko ja kuukausi kerrallaan ja silti mä kapinoin!!!
Mä muistan kuinka mä toivoin ja rukoilin, että äiti ja iskä palaisi yhteen.
Mutta tuon muiston myötä, mä pystyn tukemaan omia lapsiani paremmin ja ymmärtämään heidän tunteet.
Olen luvannut omille lapsilleni, että kun he ovat tarpeeksi isoja ymmärtämään asioita niin kerron heille, miksi äiti ja isi tappeli.
Mutta vielä ei ole sen aika. Ei vielä moneen vuoteen.

Nyt mä keskityn siihen, että mun tyttärillä on mahdollisuus ja oikeus lapsuuteen.
Sellaiseen jota mulla ei ollut.
Ja mä varmistan, että mun tyttäret muistavat 20 vuoden päästä heidän lapsuudesta huomattavasti enemmän kuin minä.

Lapsella on oikeus lapsuuteen.