Satutettu

"Särjetty ja satutettu sinua on monta kertaa 
ja nyt kuvittelet että se on sinä jonka päässä viiraa.
Yhtäkkiä putoat pohjattoman syvään kuiluun 
ja luulet että tästä on mahdotonta ikinä toipuu.
Anna minun tulla sun viereesi ja lohduttaa,
hullu sä et ole 
mut joskus sitä romahtaa kivipohjaan.
Hiljaa nyt mennään,
mut henkiin sä jäät. 
Hullu sä et ole, mut juuri nyt on vaikeaa. 
Sama se, vaikka sinä rakastuisit johonkin väärään.
Sama se, jos et sinä opi vielä siitäkään.
Tärkeintä on, ettet sinä koveta sun sydäntä koskaan.
Jonkunhan on uskottava että,
vielä rakkaus voittaa.
Anna minun kantaa, auttaa"

Monesti olen pysähtynyt miettimään, kuinka monta karikkoa ihminen joutuu kahlaamaan läpi.
Ja kuinka kohtuuttoman paljon jollekkin annetaan taakkaa kannettavaksi.

Mä olen puhunut paljon elämästäni ihmisille ääneen ja nauttinut niistä järkyttyneistä katseista.
Katsonut kuinka toisen kasvot muuttuvat vakaviksi, silmäkulmaan saattanut nousta kyyneleet.
Nähnyt sen järkytyksen ja kuvotuksen, jonka mun eletty elämäni nostaa muille pintaan, mun kertoessa tarinaa.
Niin mä oon kertonut mun elämääni tarinana. Mä olen ulkoistanut itseni siitä. Se ei satuta, ei kuvota, ei liikuta eikä järkytä.
Olen voinut vain olkiani kohauttaen todeta, että kaikesta selviää.
Tottakai siitä selviää, kun ulkoistaa itsensä siitä kokonaan. 
Kutsutaan myös termillä "dissosiaatiohäiriö". 
Lisäksi minun kohdallani "dissosiatiivinen identiteettihäiriö".

M:n kanssa eletyn ajan myötä olen joutunut kohtaamaan nämäkin asiat.
Hän kerran sanoi minulle miettineensä, että hän on ihmetellyt että eikö minusta ole raskasta elää noiden asioiden kanssa. Ja kertoi ihmetelleensä, miten välinpitämättömästi olin kertonut alussa hänelle jo eletystä elämästäni.
Enhän mä tosiaan ole koskaan kohdannut niitä traumoja, vaan olen ulkoistanut ne. 
Kun niistä traumaattisista ajoista puhuu osana tarinaa, se ei kosketa minun sielua eikä sydäntä.
Ne vaan on.
Ja nyt mä olen päättänyt, että ne ei vaan ole tapahtumia jotka ovat tapahtuneet vaan mun on myönnettävä niiden traumojen olevan osa minua, mun käytöstä, tapaa tuntea, reagoida tai ajatella.

Törmäsin noissa tarinan kerronta-tilanteissa useasti siihen, että mulle sanottiin "Miten sä olet noin vahva?!"
En mä ole missään vaiheessa ollut oikeasti vahva, se on ollut vain mun ja mun kehoni tapa suojella psyykettä.
Ja nyt mä olen tässä, kirjoittamassa, aloittamassa terapiaa. Tiedostaen sen riskin, että mä tulen horjuttamaan mun psyykettä ja mun kauan rakentamaa suojakuorta.

Olen vienyt tuon tarinan kertomisen ihan äärirajoillekkin asti. Sain ensimmäisen psykoterapeuttini järkyttymään.
Terapeutti oli mies ja hän liikuttui kyyneliin parin istunnon aikana.
Ja hän sääli minua.
Mä sain mun terapeutin säälimään minua, mä sain hänet järkyttymään. 
Ja mä nautin siitä.
Ehkä ihan hyvä että lopetin silloin tuon terapian kesken.

Nyt mä en enää halua kertoa mun elämästä niitä asioita, koska mä en halua enää järkyttää ihmisiä enkä saada heitä säälimään mua.
Toki terapiassa nämä on käytävä läpi, mut olen antanut jo esitiedot heille mun aiemmasta käytöksestä.


Mä en voi loputtomiin jatkaa elämää pitäen menneisyyttäni tarinana.
Mun on opittava hyväksymään asiat, joita tapahtui. Mun on opittava käsittelemään ne ja päästää irti.

Tänä kesänä mä romahdin.
Mun jaksamiselle tuli seinä vastaan ja tuntui kuin kaikki ongelmat olisivat vyöryneet mun päälle ja mä hukuin niiden alle.
Tänä kesänä mä pelkäsin niin paljon ja mun jaksaminen romahti.
Olen kiitollinen romahduksesta, koska nyt käsitin etten voi pakoilla loppuelämääni niitä ongelmia.
Ne on ja pysyy, siihen asti kun mä hyväksyn ne ja opin päästämään irti.
Mä olen tietoisesti muokannut omaa käytöstäni todella paljon.
Mä olen katkaissut epäterveitä ihmissuhteita ja päästänyt irti mun pakonomaisesta tavasta kontroilloida kaikkea. Koska mä en voi kontrolloida kaikkea. 
Mä olen ollut myös raadollisen rehellinen.
Niin rehellinen, että pelkäsin M:n lähtevän.
Ja lähellä se olikin. Meidän isoin kriisi tähän saakka ja helvetti kuinka paljon mua silloin pelotti olla rehellinen, koska mä tiesin että hänellä on kaikki oikeus lähteä.
Mutta hän ei lähtenyt sitten kuitenkaan.
Mä olen yllättynyt hänen kärsivällisyydestä ja hyvästä, lempeästä sydämestä.

Se asia mitä me käytiin läpi, ei ollut todellakaan helppo asia puhua. Pettäminenkin olisi tuntunut helpolta aiheelta sen rinnalla.
Mutta kun kyse on vanhemmuudesta, lapsista, ei aihe ollutkaan helppo.
Me itkettiin molemmat ja meihin kumpaankin sattui.
En tiedä kumpaan sattui enemmän, eikä sillä ole sinällään merkitystä.
Koska tuo mies se vain pysyi vaikka sanoinkin, että lähdetään eri teille, etten satuta sua enempää.
Se kipu, mikä mulla oli sydämessä siitä pelosta, et mitä jos hän lähteekin?
Mitä jos me sittenkin erotaan?
Mä en ehkä ollut ennen tuota edes käsittänyt kuinka syvästi olin rakastunut ja kuinka syvästi rakastin häntä, mutta tuon kriisin jälkeen mä sen ymmärsin.
Ja kaiken sen itkun keskellä en voinut muuta ajatella, kuin että mun sydän särkyy jos hän päättää lähteä.

Hän teki minun meidän vuoksi niin raskaan päätöksen. Kaiketi hän on yhtä syvästi sitoutunut tähän. Meihin. Meidän tulevaisuuteen.
Muuten ei olisi meitä.

Tuo kriisi oli yhtenä osana minun romahtamista. Mutta mä haluan nähdä tuon kriisin ja mun romahtamisen osana mun tervehtymistä.
Mä romahdin tänä kesänä henkisesti ja fyysisesti.
Yhdessä yössä koko maailma romahti. Ja siitä yöstä mulle jäi muistoksi mustelmilla olevat käsivarret ja itkusta turvonneet silmät.
Mustelmat johtuivat fyysisestä romahtamisesta.
Sain niin pahan paniikkikohtauksen erään tapahtumaketjun jälkeen, että M joutui väkisin raahaamaan mut pois, etten mä ole keskellä tilannetta näkemässä. Enkä kohtaamassa yhtä ihmistä.
Ja se itkun määrä.
Mä itkin niin hysteerisesti.
M itki myös, sitten kun me päästiin kotiin.
Vasta kun näin hänenkin itkevän, tajusin että hänenkin jaksaminen oli huono, mutta hän oli kaiken sen oman pahan olon sysännyt sivuun, auttaakseen minua. Oli mun tukena ja silitti kun mä itkin.

Kesällä mä itkin viikon, kaksi (????) joka päivä. Itkin aamulla ja illalla. Yöllä heräsin omaan itkuuni.
Mä olin niin rikki ja peloissani.
Mä en nukkunut pariin viikkoon kunnolla, koska pelkäsin niin kauheasti.

Säikähtelin rapusta kuuluvia ääniä, parvekkeen oven nitinää, ulkona ujertavaa tuulta.
Mä todellakin pelkäsin ja mun kesä meni siinä kun mä pelkäsin.
Yksi ihminen pystyi aiheuttamaan meidän elämään järjettömän pelon.
Yksi ihminen sai aikaan hysteriaa, itkua, pelkoa ja lopulta mun romahduksen.
Mä en missään nimessä ole hänelle kiitollinen. Kiitos että mä pelkäsin sun takia, kiitos että mä itkin monia päiviä enkä nukkunut. Kiitos paniikki- ja ahdistuneisuushäiriöstä. Kiitos siitä, että sinun elämän kaoottisuus vei mun jaksamisen ja romahdutti mut.
Ei, mä en tule kiittelemään että romahtamisen myötä löysin halun kokonaisvaltaiseen tervehtymiseen.

Kuten tämä tekstikin, oli kesäkin kaoottinen ja sekava. Mistään ei saanut otetta, asioita tapahtui ja lipui käsistä. 
Kesä oli sekava kuin tämä kirjoituskin.

M itki silloin yöllä ruokapöydän ääressä ja heitti haarukan seinään. Siihen jäi lasagnea.
Mä raaputin sen joskus myöhemmin irti tapetista.
M itki ja muhun sattui nähdä hänen itkevän. Koska M oli joutunut mun elämän kaoottisuuteen tahtomattaan mukaan ja häneen sattui.
Koska hän tuki mua ja yritti lohduttaa. Mutta kukaan ei lohduttanut häntä.
Mä pyydän sitä sulta anteeksi, etten ymmärtänyt silloin lohduttaa sua ja olla sulle tukena.

Kesä on ohi ja pelkokin osittain. 
Mut mä olen vihainen. Mä kihisen jossain sisällä suurta raivoa siitä, kuinka tämä yksi ihminen tuli ja veti meidät kaikki kiinni hänen elämään.
Mä olen pelännyt ehkä lapsena viimeksi yhtä paljon, kuin nyt kesällä.
Se on sitä pelkoa, kun kroppa pingottuu, aistit terävöityvät ja adrenaliini kiertää veressä.
Samaan aikaan pelkäsin myös lamaantumista.
Mitä jos menetän jotain? Kyvyn toimia, kun on pakko. Tai jos en saa ääntä ulos, jos pitäisi huutaa.
Mitä jos en muistaisi numeroita, jotka pitäisi näppäillä.
Ne on juuri niitä asioita, kun näkee painajaisia ja sä et pystykkään huutamaan apua hädässä. Tai et pysty juoksemaan karkuun tai et pysty näppäilemään oikeaa numeroa, vaikka kuinka yrittäisit.
Mun painajaiset olivat vaan tulleet arkeen.
Koska sinä yönä, mä en pystynyt liikkumaan vaan M:n piti raahata mut väkisin kun mun jalat ei kantanutkaan.
Häkeen soitettu puhelu oli vaikea. En meinannut millään saada painetuksi niitä kolmea numeroa, enkä pystynyt itkultani puhumaan enkä järkevästi kertomaan tapahtumia.
M hoiti sen kaiken. Soitti häkeen, puhui ja kertoi, puhui poliisien kanssa ja raahasi mut pois.
Mä en siihen pystynyt.

Mä olen vihainen. Niin vihainen, etten pysty tuota ihmsitä näkemään.
Ja mä pelkään vieläkin, mutta eri tavalla.
Mä pelkään hänen näkemistä, koska mä pelkään joutuvani katsomaan häntä silmiin ja pelkään ettei ne ole enää ne silmät, jotka olen tuntenut koko ikäni.
Mä pelkään että hänen sairaus ja riippuvuus ovat tappaneet sen ihmisen, kenet mä olen aina tuntenut.
Ja mä pelkään, että mä olen menettänyt ikuisesti sen ihmisen joka on ollut niin läheinen ja tärkeä.

Mä pelkään että sua ei ole enää olemassa.
Koska tänä kesänä mä en tuntenut sua enää.