Olisi niin paljon ulosannettavaa, sanottavaa, kirjoitettavaa.
Joinakin päivinä mun tekisi mieli juosta ulos ja huutaa kaikki tuska ulos.
Seistä keskellä katua ja huutaa. Huutaa niin kauan, että paha olo loppuu.
Mutta kerrostalolähiössä se ei liene järkevää, olisi pian paloautosta lähtien kaikki hälytetty paikalle.
Joten jätän huutamatta ääneen.
Ruumiin sisällä se huuto kuuluu kuitenkin.
Se on kaikuja menneisyydestä ja kaikesta siitä ajasta kun piti olla ihan hiljaa vaan.
"Älä itke! Iso tyttö!" Kaikkien vanhempien käyttämä lausahdus, jota olen pohtinut viime aikoina todella paljon.
Minäkin olen äitinä siihen sortunut. Sanonut lapsilleni nuo samat sanat.
Mutta minun ja S:n eron jälkeen lopetin sen sanomisen.
Sen sijaan olen sanonut lapsilleni "Itke jos itkettää. Huuda jos tuntuu siltä. Sä saat itkeä ja sulla saa olla paha mieli."
Ihan yhtenä hetkenä mä pysähdyin ajattelemaan tuon lauseen voimaa. Niin mitätön lausahdus "Älä itke" ja silti niin voimakas.
Miksi meille opetetaan jo pienenä, että pahaa oloa ei saa näyttää? Miksi en saisi itkeä, jos kerta itkettää?
Eihän kukaan sano hautajaisissa toiselle, että älä itke?!
Miksi muuten surussa ei saisi itkeä?
Minun ja S:n ero oli kipeä asia lapsille. Ymmärrettävästi.
Kasvavia lapsia, pieniä tyttöjä. Vanhempi hiljalleen jo iso tyttö. Ei ole enää minun kippuravarvas, nököhammas vaan pikkuhiljaa itsenäistyvä koululainen. Pitkä ja hoikka, jalat ja kädet eriparia muun ruumiin kanssa. Kömpelö pitkillä varsan koivillaan.
Lapset eivät ymmärtäneet miksi äiti ja isi eroaa? Miksi äiti itkee? Miksi isi on surullinen?
Miksi tavaroita viedään toiseen paikkaan? Miksi äiti ei nuku isin vieressä enää? Kenen viereen kipuan, jos yöllä pelottaa?
Ennen tultiin äitin ja isin väliin, turvaan. Mutta ei ollut enää äitin ja isin väliä sängyssä vaan se väli kattoi useita metrejä; makkarista olkkariin ja kohta jo useita kymmeniä kilometrejä.
Ei ollut lasten silmissä enää äitiä ja isää. Oli vain äiti. Ja oli isä. Ja kaksi onnetonta tyttölasta siinä välissä.
Tänä kesänä juttelin lasten kanssa erosta. Jälleen.
Siitä on puhuttu niin usein kun tytöt haluaa ja niin pitkään kuin he haluavat.
Tänä kesänä mun sydän murtui hitusen.
Keskustelimme ruokapöydän ääressä erosta ja nuorempi tyttöni sanoi minulle, että "Äiti, oletko sä surullinen kun te erositte isin kanssa?"
Mä menin niin hämilleni tuosta kysymyksestä, että jouduin hetken miettimään.
Kerroin että äitikin on surullinen siitä, johon seurasi jatkokysymys tai ehkä ennemmin toteamus "Ethän sä koskaan edes itke".
Kyllä äitikin itkee ja äitikin on surullinen.
Tuolla hetkellä tajusin, etten mä oikeastaan koskaan ollutkaan itkenyt tyttöjen nähden.
"Miksi te erositte?"
Koska äiti ja isi vaan riiteli kokoajan ja se ei ole hyvä asia jos riidellään vain kokoajan.
Siksi me erosimme.
"Ettehän te koskaan riidellyt"
Niin, meillä ei riidelty lasten aikana eikä heidän kuullen. Vaan riidan aikana jatkettiin normaalia eloa, tosin hyvin hiljaisena mutta normaalisti.
Nyt näiden keskustelujen jälkeen olen miettinyt, onko se ollut hyvä asia ettei lapset ole kuulleet riitoja, eivät ole nähneet äidin tai isin itkevän.
Kyllä mä silti olen sitä mieltä, että riitoja lasten ei tarvitse nähdä. Niitä isoja.
Aivan varmasti on lapset nähnyt ja kuullut meidän kiistat lattialla olevista sukista, tiskikoneen tyhjentämisestä mutta ei niitä aikuisten riitoja ikinä.
Mutta tuo itkeminen. Keskustelun aikana huomasin kuinka isompi tyttöni pidätteli itkua ja hymyili vaan, näinhän me olemme joskus opettaneet "Älä itke"
Sillä hetkellä ymmärsin kuinka voimakas tuo lausahdus on.
Sanoin pienelle kippuravarpaalleni, että itke vaan jos on paha mieli. Ja niin ne hanat aukeni.
Ja tyttö itki. Niinkuin siskonsakkin. Ja minä.
Siinä me kolme tyttöä itkettiin ruokapöydän äärellä keskellä kesäpäivää.
Ja tuon päivän jälkeen meillä on itketty avoimesti. Jos itkettää, niin anna palaa, hanat auki!
Maailmaan pitää mahtua itkua niin surusta kuin ilostakin.
Enkä mä enää koskaan sano kenellekkään "Älä itke!"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti