Tuki ja turva.

Tahtoisin näyttää sulle auringon

Kantaa sut pois taakse mustan verhon

Sun täytyy vaan irrottaa

Viedä sut pois tahtoisin

Tää viikko on ollut kohtuullisen rankka, ettenkö sanoisi.
Mä olen joutunut puhumaan olostani ja niistä syistä moneen kertaan, aina eri ihmiselle.
Hyvää ne toki tarkoittaa, mut itse on vaan niin väsynyt nyt.
Jos jotain positiivista etsitään tästä viikosta, 50mg ketipinor <3 
Mä olen nukkunut!!!
Kaksi yötä unta, ilman heräilyä, ilman painajaisia.
En edes muistanut miltä tuntuu se, kun on levännyt.
Autuaallista, ettenkö sanoisi!

Tänään mulla oli kipulääkärin tapaaminen.
Yllättäen sielläkin puhe kääntyi kokonaisuudessaan nyt tähän tämän hetkiseen tilanteeseen.
On hyvinkin todennäköistä, että mun kivuille ei ole olemassa fyysistä syytä, kaikki voi johtua psyykkeestä.
Mutta, ne sairaudetkin suljetaan yksi kerrallaan pois, joten toivottavasti jo parin kuukauden päästä, olen menossa tutkimuksiin.
Ja jos mä niistä kaikista saan terveen paperit, on jo hyvin todennäköistä että kivut ovat psyykkispohjaisia.

Lääkityksestä lääkärin kanssa puhuttiin, ei missään nimessä suostu lähteä nyt vaihtamaan Cymbaltaa pois. Elämän (=mun pään) pitäis olla huomattavasti tasaisempi, että voitaisiin edes harkita lääkityksen muutosta.
Ja siksi toisekseen, että kipulääkäri ei tiennyt mitä lääkettä edes voitaisiin seuraavaksi kokeilla, kun niitä kokeiltuja on jo aika läjä takana.
Seuraava vaihtoehto on vahvat opioidit ja siihen mun kipulääkäri ei suostu. Sen ilmaisi hyvin vahvasti. 
Joten Cymbalta on ja pysyy kuvioissa.


Tosiaan kipulääkärikin otti nyt käynnin aikana dissohäiriön esille ja vkonlopun tapahtumat.
Ja ihan hyvää se keskustelu teki, kun oli sellainen olo itsellä että hän ei ole tekemässä musta mitään psykiatrista arviota, vaan puhuu kipulääkärin asemassa. Tai lähinnä kuunteli.
Hän oli nyt ensimmäinen joka herätteli mut ajattelemaan sitä asiaa, että täähän on rikos.
Niinkuin laitonta. Hyväksikäyttöä. Alaikäiseen sekaantumista. Insestiä.
Oksettaa noi sanatkin 

Mä en oikeasti ole sinällään ajatellut, että mun isä olisi tehnyt jotain väärää.
Siis kyllä mä tiedän ettei se oikein ole tehnyt, mut jotenkin mun pää on kai niin sairas, että mä en koe sitä järkyttävänä shokkina vaan on enemmän sellainen olo, kun toteaisi että "Vittu, pyöräkin on pöllitty" (paitsi mua saattais vituttaa pyörän pöllimminen ihan toooodella paljon -.- )
Joo, pyörä vertaus oli huono. Siis on vaan sellainen olo, et jaa, tämäkin vielä?! 
Että kuinka sairas mun pää on, kun en koe tuollaista asiaa järkyttävänä? 

Samoin kun se toinen hyväksikäyttö.
Mä en koe menneeni rikki. Mä en koe että mua olisi satutettu. Se oli vain yksi asia lisää listaan; Jaa, tämäkin vielä.
Ehkä mä voisin alkaa vaan hiljalleen hyväksymään sen, että mun sisässä on olemassa trauma-minä.
Ehkä se trauma-minä on tuntenut sen tuskan, arvottomuuden, vihan.
Ehkä se on tositositosi rikki.
Ja mä luulen, että se on se joka kolkuttelee nyt mun ruumiini sopukoita.
Ehkä aiheuttaen kipuja selkään, lantioon ja jalkoihin.

Koin viikko sitten esimerkiksi selittämättömän kivun häpyluussani.
Tuntui kuin joku olisi repinyt sitä irti ja sen seurauksena meni jalat alta.
Kävin ottamassa kipupiikit lääkärissä, mutta ei siitä apua ollut kuitenkaan.
Seuraavana aamuna kipu oli poissa. Tuosta vaan hävinnyt.
Jalat toimivat normaalisti.
Ehkä se mun pieni rikkinäinen sielu on yrittänyt varoittaa mua tulevasta helvetistä ja kun mä en ole sitä kuunnellut, on tullut fyysiset kivut jotka pakottivat mut pysähtymään.
Kun mä jäin lepäämään, pysähdyin kuuntelee kroppaani mitä se mulle yritti kertoa, alkoi vyörymään nämä mielenterveysongelmat hiljalleen päälle.
Nyt tässä hetkessä, mun kivut on enää sivuseikka, pienin ongelma.

Ehkä mun sielu ja ruumis huusivat pysähtymään, halusivat kertoa että niillä on mulle asiaa.
Ja nyt mulla on aikaa kuunnella.

Nyt mulla on halua tervehtyä, koota sieluni palaset kasaan ja pitämään itsestäni parempaa huolta.
Ja nyt mulla on vasta turvallinen olo.
M on sen mahdollistanut, hän on luvannut ottaa sen kopin jos mä romahdan.
Niin hän myös teki.
Oli vankkumattomana, rauhallisena tukena kun mä katosin sisimpääni.
Hän ei hylännyt, vaan jäi vierelle silittämään ja pyyhkimään mun räkää (awwwww <3) naamalta.
Hän oli siinä hetkessä mun vierellä, mun tukena.

Nyt kun mulla on ollut turvallista romahtaa, on mulla myös maailman ihanin tukipilari vierellä.
Hän on luvannut pysyä tuossa vieressä, kun mä keräilen ne sieluni kappalleet kasaan hiljalleen.
Koska hän uskoo muhun ja meihin.

Ja hänen ansiosta mä uskon taas rakkauteen.