Kipua.

On kipua. Ja sitten on kipua.

Yksi kivuista on fyysinen.

Olen tässä, rasittamatta ja minuun koskee.

Vasen jalkani tuntuu siltä kuin sitä puukoteittaisiin jatkuvasti.

Sama kipu toistuu selässä ja käy aaltoilevana, häviävänä myös oikeassa jalassa.

Syytä ei tiedetä. Olen terve lääketieteellisestä näkövinkkelistä.

On aamuja, kun herään hyvinvoivana, ilman kipuja.

Herään ja voin hyvin.

Kunnes tapahtuu jotain, kipu tulee tulvahtaen yli ja lamaannuttaa.

Ainoa mikä kipuun auttaa, on uni, joka ei tule kuin lääkkeiden avulla.

Päivisin joskus otan sirdaludia, jotta voin nukkua kivun yli.

Yötä vasten otan sen ketipinorin, että pystyn ylipäätään nukkumaan.

Ilman lääkkeitä en nuku. Silmäystäkään.

Nyt olen tässä sohvalla ja odotan että ketipinor tainnuttaa minut uneen.

Se tapahtuu silmänräpäyksessä.

Naps ja taju on kankaalla.

En tiedosta edes huojuvani unen rajamailla.

Yksinkertaisesti vain nukahdan, kuin valo sammuu katkaisijaa painamalla.

Meinasin kirjoittaa, etten muista millon olen viimeksi nukkunut ilman lääkettä.

Mutta viikko sitten nukuin tunnin, kärsiessäni Cymbaltan viekkareita.

Olin näppärästi unohtanut edellisenä päivänä lääkkeet jälleen.

Silloin nukuin viekkareiden yli.

Muita kertoja en muista yli vuoteen.

Sitten on kipu sielussa.

En vieläkään tiedä kumpi on pahempi kipu, fyysinen vai henkinen.

Tiedän vain että koskee syvästi.

Joinakin päivinä pelkään, että sydämeni ja sieluni on jo niin kipeä, ettei ne jaksa enää.

Joinakin päivinä pelkään etten minä kestä enää sitä kipua.

Pelkään.

Aivan koko ajan.

Tiedostan, että osat villiintyvät välillä sisällä.

He haluaisivat kertoa tarinan.

Mutta kun sielu ja sydän on niin rikki, niin kipeät, miten ne koskaan pystyvät vastaanottamaan muiden tarinat.

Sen koko totuuden.

En tiedä olenko ikinä niin ehjä ja vahva, että kestäisin totuuden.

Totuuden siitä, miksi olen tällainen.

Pieni on halunnut tuoda itseään paljon esille, mutta lasten vuoksi Pieni on pysynyt piilossa.

Lapset ja Pieni eivät kuulu samaan tilaan.

Terapeutti sanoi niin.

Minun P I T Ä Ä pystyä olemaan Äiti.

Äiti lapsille.

Lapset ovat ankkurit ja minun P I T Ä Ä pysyä läsnä.

Pieni, eikä kukaan muukaan kuulu lasten seuraan.

Mitä siis tapahtuu kun lapset eivät ole kotona, minua ankkuroimassa?

Minä leiviän.

Sadoiksi, tuhanneksi, miljoonaksi palaseksi.

Olen minä. Olen kaikki muut.

Kaikki muut ovat minä.

Ja me kaikki olemme levällään.

Pystyn hahmottamaan ajankulusta jotakin.

Pystyn järkeilemään, millon kerätään palaset kasaan.

Tunti, puoli tuntia. Vartti. Ja niin edelleen.

Pystyn seuraamaan, milloin Äidin tulee palata paikoilleen.

Hymyillen avaamaan oven, kun lapset saapuvat koulusta.

"teeppä läksyt"

"Ota välipalaa kaapista"

"Miten koulupäivä meni? Oliko hyvää ruokaa?"

Jne.

Äiti tulee aina kun on pakko.

Nyt ymmärrän paremmin.

Äidinvaisto ON vahva.

Kaikki osat tiedostavat; Nyt ei ole meidän hetki.

Nyt on äidin vuoro.

Silti, vaikka äiti on läsnä.

Kipu ei koskaan katoa.

Ei fyysinen. Ei henkinen.

Sydän ja sielu on ikuisesti rikki, eikä niitä saa ehjäksi vaikka kuka toisi vuosien kadonneet muistot, kaikkine hyvine ja pahoine tapahtumineen.

Koska sielu ja sydän meni rikki, kun kantaja oli vielä pieni ja viaton.

Sitä ei enää koskaan ole.

Joku muu tappoi sen.

Tilalle jäi minä.

Kuori, ilman menneisyyttä.

Kuori, joka kuitenkin elää menneisyyden painajaisissa.

Raunio, jonka vartta koristaa näkyvät arvet elämästä.

Varsi, joka kätkee sisäänsä miljoonat piilotetut arvet.

Ja sen kivun.

Kipu ei koskaan katoa.

Kannan sitä mukanani joka hetki.

Kipu ei häviä, se vain muuttaa muotoaan